Voitokkaina lähisukuisten estekisoista Auburn Estatessa

Kun kuulin, että Auburnin kartanolla järjestettäisiin kartanon vuosijuhlan kunniaksi vähän tavallisuudesta poikkeavat estekisat, tiesin oitis että näihin pippaloihin meidän olisi osallistuttava. Kisojen idea oli mukavan erilainen: mukaan ilmoittauduttaisiin hevosparilla, joiden olisi oltava toisilleen läheistä sukua. Hevoset saivat osallistua eri luokkiin (kuitenkin molemmat aluetason tai kansallisen tason luokkiin), ja hevosten sijoitusten yhteenlasketun tuloksen perusteella myönnettäisiin kisojen lopuksi palkkio parhaiten menestyneelle parille.

Luxia ja Bux sopivat tähän tapahtumaan kuin nenä päähän; kumpikin on lahjakas hyppääjä, ja lisäksi kaksikko on vaaditulla tavalla lähisukulaisia, onhan Luxia Buxin emä. Meillä olisi siis erinomaiset mahdollisuudet lähteä tavoittelemaan menestystä näistä kisoista, vaikka mukana olikin useita todella upeita ratsukoita, eikä voitto varmasti irtoaisi helposti. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, kuten sanotaan, ja lähdin mukaan luottavaisin mielin… ja no, okei, välillä myös vähän jännittäen (* ihan tuhannen hermorauniona.

Kisapäivänä kaikki tuntui sujuvan yli odotusten. Bux ja Luxia starttasivat kumpikin 150 cm luokassa, ja hetken aikaa uskalsin jo toivoa että olisimme sijoittuneet luokan ensimmäiseksi ja toiseksi. Viime hetkellä kuitenkin eräs ratsukko teki lähes täydellisen suorituksen ja kiilasi ohitsemme ykkössijalle, mutta tämä ei jäänyt pitkäksi aikaa harmittamaan – Buxin 2. sija ja Luxian 3. sija tässä luokassa riittivät enemmän kuin hienosti siihen, että saimme kuin saimmekin pokattua ensimmäisen palkinnon näiden kisojen kansallisen tason ryhmän parikilpailusta!

*) Korjasin vähän tätä Riston tekstiä vastaamaan paremmin todellisuutta. Älä turhaan kaunistele asioiden todellista laitaa, Risto! Rakkain terveisin, siskosi Siiri.

Älä viitsi tuhria toisten kirjoituksia! Enkä sitä paitsi edes ollut hermorauniona! t. Risto

Risto pliis: kisoja edeltävänä iltana sanoit että jos kisat menee huonosti niin erakoidut loppuiäksesi luolaan etkä enää koskaan näe auringonvaloa ja sanoit myös että elämäsi viuhuu filminauhana silmiesi ohi. Lisäksi yritit jo etukäteen googlettaa sopivia luolia jostain tarpeeksi kaukaa ja jos en väärin muista, niin ihan kuin olisin nähnyt sun myös kirjoittavan ylös testamenttia… t. Siiri

Enkä muuten testamentannut sulle mitään! t. Risto

Senkin apina t. Siiri

Ite olet tuommoinen ihme epeli! t. Risto

<3 t. Siiri

Oho, minä vahingossa…

Kristiina minut oli sinne huutokauppaan tuonut, oli halunnut “muuten vain” käydä katselemassa myytäviä hevosia ja maistelemassa huutokauppatunnelmaa, kun kerran olimme jo valmiiksi samalla suunnalla liikkeellä. Paikan päällä ihmisiä ja hulinaa riitti. Kristiina tietysti kävi heti ensiksi läpi myytävät suomenhevoset, mutta kun ne oli nähty, vaimo katosi väkijoukkoon havaittuaan etäältä jonkun tuttunsa. Minä puolestani hakeuduin myyntiareenan lähistölle ja seurasin sivusilmällä areenalle tuotavia hevosia. Yksi toisensa jälkeen kentälle tuotiin sympaattinen pörröinen poni, kiiltävä puoliveritamma, veikeä islanninhevonen… ja sitten:

“Gin Gala, 8-vuotias ahaltekinhevostamma, toiminut ennen laukkaratsuna. Lähtöhinta 1800€…”

Kentälle oli tepastellut äärimmäisen siro ruunikko tamma, joka katseli ympäristöään pää korkealla, korvat epäluuloisesti luimussa. Minusta kuulosti aivan siltä kuin ympäröivän väkijoukon hälinä oli hetkeksi vaimennut. Tammaa esitettiin käynnissä ja ravissa – hevosen jalat tuskin koskettivat maata. Kesken kaiken se väläytti esittäjälle hampaitaan, ja muutama katsoja poistui areenan laidalta. Mutta minä seisoin aloillani kuin lumoutuneena.

“Lähtöhinta siis 1800€. Onko ostajia?”

Kun innokkaita ostajia ei ilmaantunut, huutokaupan meklari alkoi laskea hintaa asteittain. Minä puolestani kävin päässäni ankaraa kamppailua. En ollut ikinä pitänyt itseäni ihmisenä, joka sortuu hevoshuutokaupassa heräteostoksiin, mutta nyt… Kentällä edessäni tamma viskoi ja kurotteli päätään, tähyili väkijoukkoon, kuin olisi yrittänyt tavoittaa sieltä jonkun katseen.

“1100€!” meklari ilmoitti. Ei vieläkään ostajia. Tamma huiskaisi häntäänsä, kuin tuohtuneena. Vieläkin sen katse tuntui tavoittelevan väkijoukosta jotakin.

Kun hinta oli laskenut kahdeksaansataan, pakotin itseni kääntymään pois. Vakuutin itselleni, että olin järkevä tehdessäni niin, mutta käteni tärisivät ja oloni oli muutenkin omituinen. Jokainen askel kauemmas myyntiareenalta oli edellistä hankalampi ottaa. Olin jo melkein päässyt turvallisille vesille, kun kuulin sivukorvalla vierestäni jonkun sanovan toiselle:

“Sääli, että tuo tekke menee teuraaksi, jos se ei löydä täältä uutta omistajaa”.

“Ei hemmetti”, tokaisin ääneen ja käännyin saman tien kannoillani. Suorastaan juoksin takaisin myyntiareenan laidalle, enkä hetkeäkään liian myöhään.

Kun Kristiina lopulta paikansi minut, sain selittää aika tovin, ennen kuin vaimo uskoi että todella olin ostanut talliin moisen kuikelon. Pälyilevän, säpsyvän luimukorvan, joka ei ollut menestynyt laukkaratsuna ja jonka sukukaan ei ole järin ihmeellinen – tiedän, tämä on aivan järjetöntä, mutta tiedän myös, että nämä 500€ olivat pieni hinta sille, ettei minun tarvitse katua lopun ikääni.

Estekisat Kärmeniemessä 24.09.2017

“Kiire kiire kiire”, hoin ääneen säheltäessäni Buxia ulos trailerista. Ruuna kai ymmärsi tulenpalavan kiireeni, sillä se lähti peruuttamaan ulos kuin ohjus, ja minä toki menin perässä, mitäpä sitä olisi muutakaan voinut. Ja juuri kun olin ehtinyt ilahtua siitä, että asiat viimeinkin tuntuivat etenevän jouhevasti, Bux tämäytti kavionsa vasemman jalkani varpaille niin että kipinöi.

Superdeluxe Luxus Perfection -merkkisessä mittatilaussaappaassani ei tietenkään näkynyt merkkejä vaurioista, mutta tuntui siltä, kuin minulta olisi murtunut vasemmasta jalasta vähintään seitsemän varvasta. Asia oli pakko tarkistaa heti, ja lainkaan harkitsematta sain kiskottua Superdeluxe Luxus Perfectionin jalastani. Vauriot paljastuivat vähäisimmiksi kuin olin pelännyt, mutta kun tajusin, ettei kolmea perunan kokoisiksi turvonnutta varvasta saa mitenkään ängettyä takaisin upeaan mittatilaussaappaaseeni, teki mieli kiroilla niin että raikaa.

“Kai meillä on jotkut toiset saappaat mukana?” ulisin.
“Ei ole, itse sanoit, että Superdeluxet ovat ainoat mitä tarvitset.”
“Jotain on pakko keksiä!” kiristelin hampaitani. Kello tikitti ja oma vuoromme lähestyi uhkaavasti.
“Olisi meillä täällä näitä jätesäkkejä…”
Tartuin tilaisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen. “Anna tänne! Ja nippusiteet kanssa!”

Ai ette ole ennen nähneet esteratsastajalla mustaa jätesäkkiä jalkineena, hä?! No nytpä näkisitte!

Oli meidän vuoromme. Ohjasin Buxin kisakentälle, ja tunsin kaikkien katseet itsessäni. Siinä vaiheessa sapetukseni oli jo saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se oli tiivistynyt timantinkovaksi jääräpäisyydeksi. Ai ette ole ennen nähneet esteratsastajalla mustaa jätesäkkiä jalkineena, hä?! No nytpä näkisitte! Sillä hetkellä päätin, että antaisimme yleisölle totisesti jotakin katsottavaa.

Karautimme päättäväisenä kohti ensimmäistä estettä, ja jätessäkki läpätti mennessämme.


(Estekisat Kärmeniemessä 24.09.2017. Hankaluuksista huolimatta Bux ja Risto pääsivät 110 cm luokassa 1. sijalle!)

Koulukisat Hukkapurossa 23.09.2017

Helmi ravaa kisakentälle reippaana ja kuuliaisena. Se pysähtyy pienestä avusta juuri siihen, mihin on tarkoituskin. Tervehdin tuomareita ja saan samalla piilotettua virneeni; tämän pitäisi olla helppo nakki!

Katsomossa pirisee puhelin. Eipä tuo mitään, varmaankin joku unohtanut laittaa luurinsa äänettömälle ja sulkee sen ihan juuri. Mutta:

“No moi Marjatta! Hei mä oon just Hukkapurossa kattomassa koulukisoja, mut kyl mä voin puhuu, ei täs mitää!”, kajahtaa katsomosta.

Voi jumpe.

“Hei mitä sulle kuuluu?” ääni kailottaa eikä odota vastausta, vaan jatkaa oitis: “Tietsä mä näin taas unta siitä yksisarvisesta, mä oikeesti luulen että se kristalliterapia auttaa! Mun näppylätkin on jo melkein kokonaan hävinny, kato! Ai niin ethän sä nää, kun sä oot siellä ja mä oon täällä! AHAHAHAHAA!” ilmoille räjähtää valtava naurunremakka, jonka tuskin voi uskoa olevan lähtöisin yhdestä ainoasta ihmisestä.

Hammasta purren ohjaan Helmin kolmikaariselle kiemuralle.

“Joo mut arvaa mitä! Siinä unessa se yksisarvinen sano mulle, että Sirpan miehellä on joku juttu sen kahvilan Mairen kanssa! Nii-i! Nii arvaa, sit seuraavana päivänä mä kävin siel kahvilassa, nii se Sirpan Osku oli siellä! Joo, oikeesti! Söi pullaa siellä ja joi kahvia, ja siis se Maire toi sille santsikupin pöytään! Mustakin se oli tosi epäilyttävää, niin mä soitin heti Sirpalle ja…”

Pitikö tässä kohtaa keventää vai ei? Vaihdan äkkiä takaisin harjoitusraviin.

“…arvaa, Sirpa sit pyys että mä seuraisin Oskua sen päivän, silleen salapoliisijuttui you know, ja mä sit lähdin seuraamaan Oskua kun se lähti sieltä. Nii arvaa! Se meni kauppaan ja osti pullaa, vaikka oli just syöny sellasen! Ja sanoin sit Sirpalle että omatunto sillä Oskulla selkeesti kolkuttaa, kun se tuo kotiin pullaa tolla tavalla, yrittää jotenki tiedätkö hyvitellä että söi sen Mairen pullaa, siis kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan.”

Pysähdyksen piti olla vain nelisen sekunttia, penteleen pentele! Äkkiä peruutus, sitten taas ravia. Mihin suuntaan piti mennä?

“Ja tiedätkö mitä! Sit Sirpa alkoi itkemään että Osku on varmaan saanu selville siitä Carlosista, siis siitä sen Sirpan lomajutusta, ja siksi Osku nyt tehny tolleen! Se on kato mustasukkainen, ajattelee että Sirpa on lähdössä Carlosin mukaan. Ja jos nyt sulle vaan tän sanon…” (kälättäjä koventaa ääntään) “…niin on se Sirpa kyllä sellasta puhunutkin! Carlosilla on kato sitä rahaa ja joku huvila yy äm äs.”

Laukannosto, jossain näillä main piti kai nostaa laukka? Vai kohta vasta?

“Mut arvaa! Mä luulen ettei sillä Carlosilla oo puhtaat jauhot pussissa! Nimittäin kun Sirpa näytti sen kuvaa joskus, niin mun parantavat kristallit muuttu ihan kylmiksi, niin mä aloin vähän selvittämään tätä juttua ja sit kävi niin, että sain yksisarvisilta viestin että Carlosia ympäröi sellainen tahmainen energia, tietkö, niinku että se on ihan ku joku tietkö vaarallinen ihminen. Kuitenkin jotain mafiajuttuja tai jotain! Joo! Että nyt mä sit mietin että pitääkö sanoa Sirpalle että varoo vähän. Joo, mut oli hauska jutella! Mä lähden nyt täältä kisoista pois kun ei toi tuolla kentällä osaa mitään, eihän tätä kehtaa kattookkaan, siis tosi paljon taso laskenut… Joo moi!”

Havahdun. Helmi on pysähtynyt kentän laitaan ja nyhtää tyytyväisenä ruohotupsua aidan takaa. Tunnen tuomareiden ja yleisön katseet pistävänä niskassani ja vain vaivoin saan oltua kiroilematta ääneen. Anti olla viimeinen kerta, kun lähden kisoihin ilman että olen saanut katsottua päivän annokseni saippuaoopperoita!

(Koulukisat Hukkapurossa 23.09.2017. Kaikeksi onneksi tuomaristokin oli niin lörpöttelijän draaman vietävänä, että Kristiina ja Helmi pokasivat Helppo C -luokasta 1. palkinnon.)