Oho, minä vahingossa…

Kristiina minut oli sinne huutokauppaan tuonut, oli halunnut “muuten vain” käydä katselemassa myytäviä hevosia ja maistelemassa huutokauppatunnelmaa, kun kerran olimme jo valmiiksi samalla suunnalla liikkeellä. Paikan päällä ihmisiä ja hulinaa riitti. Kristiina tietysti kävi heti ensiksi läpi myytävät suomenhevoset, mutta kun ne oli nähty, vaimo katosi väkijoukkoon havaittuaan etäältä jonkun tuttunsa. Minä puolestani hakeuduin myyntiareenan lähistölle ja seurasin sivusilmällä areenalle tuotavia hevosia. Yksi toisensa jälkeen kentälle tuotiin sympaattinen pörröinen poni, kiiltävä puoliveritamma, veikeä islanninhevonen… ja sitten:

“Gin Gala, 8-vuotias ahaltekinhevostamma, toiminut ennen laukkaratsuna. Lähtöhinta 1800€…”

Kentälle oli tepastellut äärimmäisen siro ruunikko tamma, joka katseli ympäristöään pää korkealla, korvat epäluuloisesti luimussa. Minusta kuulosti aivan siltä kuin ympäröivän väkijoukon hälinä oli hetkeksi vaimennut. Tammaa esitettiin käynnissä ja ravissa – hevosen jalat tuskin koskettivat maata. Kesken kaiken se väläytti esittäjälle hampaitaan, ja muutama katsoja poistui areenan laidalta. Mutta minä seisoin aloillani kuin lumoutuneena.

“Lähtöhinta siis 1800€. Onko ostajia?”

Kun innokkaita ostajia ei ilmaantunut, huutokaupan meklari alkoi laskea hintaa asteittain. Minä puolestani kävin päässäni ankaraa kamppailua. En ollut ikinä pitänyt itseäni ihmisenä, joka sortuu hevoshuutokaupassa heräteostoksiin, mutta nyt… Kentällä edessäni tamma viskoi ja kurotteli päätään, tähyili väkijoukkoon, kuin olisi yrittänyt tavoittaa sieltä jonkun katseen.

“1100€!” meklari ilmoitti. Ei vieläkään ostajia. Tamma huiskaisi häntäänsä, kuin tuohtuneena. Vieläkin sen katse tuntui tavoittelevan väkijoukosta jotakin.

Kun hinta oli laskenut kahdeksaansataan, pakotin itseni kääntymään pois. Vakuutin itselleni, että olin järkevä tehdessäni niin, mutta käteni tärisivät ja oloni oli muutenkin omituinen. Jokainen askel kauemmas myyntiareenalta oli edellistä hankalampi ottaa. Olin jo melkein päässyt turvallisille vesille, kun kuulin sivukorvalla vierestäni jonkun sanovan toiselle:

“Sääli, että tuo tekke menee teuraaksi, jos se ei löydä täältä uutta omistajaa”.

“Ei hemmetti”, tokaisin ääneen ja käännyin saman tien kannoillani. Suorastaan juoksin takaisin myyntiareenan laidalle, enkä hetkeäkään liian myöhään.

Kun Kristiina lopulta paikansi minut, sain selittää aika tovin, ennen kuin vaimo uskoi että todella olin ostanut talliin moisen kuikelon. Pälyilevän, säpsyvän luimukorvan, joka ei ollut menestynyt laukkaratsuna ja jonka sukukaan ei ole järin ihmeellinen – tiedän, tämä on aivan järjetöntä, mutta tiedän myös, että nämä 500€ olivat pieni hinta sille, ettei minun tarvitse katua lopun ikääni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.