Danten hoitopäiväkirja

Täällä Repolanmäen omien hevosten ja ponien hoitajat voivat kirjoittaa hoidokkiensa hoitopäiväkirjoihin.
Avatar
Arnika
Pääjehu
Viestit: 33
Liittynyt: Su Touko 17, 2015 10:03 pm
Paikkakunta: Ohtojärvi
Viesti:

Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Arnika » Pe Syys 25, 2015 1:54 pm

Svartbergs Dante
eli Dante, musta pv-ruuna

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » La Syys 26, 2015 6:33 pm

Herätessäni herätyskellon pirinään tunsin jännityksen piston sisälläni. Hetken jouduin selvittämään päätäni ja miettimään miksi, mutta kun ymmärsin yskän ponkaisin istumaan ja tervehdin koiraani hieman yli-innokkaasti: Dante-päivä. Hipsin hiljaa keittiöön, napsautin kahvinkeittimen päälle ja kaivoin puhelimen taskustani, kaipa kyyti Repolanmäkeen olisi hyvä idea - saakelin vaaleansininen Mazdani oli pettänyt minut edellisenä iltana ja sitä en pääsisi käyttämään.

Astuessani takaisin makuuhuoneeseen kompuroin muuttolaatikoiden yli vaatekaapille, jonne olin aiemmin vain viskonut tarpeellisia vaatteita pitkin poikin. Viininpunaisten ratsastushousujen löytyminen vei aikaa, mutta kun sain niiden lisäksi päälleni paksun harmaan collegepaidan, olin valmis kohtaamaan viileän syyspäivän, antaa tulla, Suomi! Kestäisin kaiken.

Mustavalkea englanninsetteri Inka katseli minua silmät kirkkaina, kun vedin takkia ja kenkiä päälleni. - Anna anteeksi, en tällä kertaa ota sua mukaan. Mennään kuitenkin vaikka tutkimaan näitä metsiä sitten kun palaan, pahoittelin ja vilkutin koiralle sulkiessani oven. Pihalla kirpeä syysviima puhalsi ylitseni, pöllyttäen ruskeita hiuksiani villisti ja kiitin itseäni siitä, että muistin ottaa kuminauhan mukaan. Istahdin ulkoportaille letittämään hiuksiani odotellessani kyytini saapuvan, ja tunsin kuinka jännitys vain kasvoi. Muistutin kuitenkin itseäni siitä, kuinka Dante oli hevonen, jonka seurassa ei pitänyt arkailla.
- Joo joo, minä, kyllä minä tiedän!, naurahdin ja katselin rivitalon ohi ajavia autoja. Kului jonkin aikaa, kunnes musta Fiat ajoi pihaan, mutta ei ylimääräistä sekuntiakaan kun ampaisin pelkääjän paikalle.

Ajomatka Repolanmäkeen oli hiljainen, unenpöpperöinen Ossi ei viitsinyt edes jutella turhia ja minulla oli vain yksinkertaisesti ajatuksen puoliverisessä mörököllissä, jonka kanssa saisin viettää aikaa. Hätkähdimme kumpikin, kun puhelimeni ilmoitti yhtäkkiä viestistä, jossa Arnika vain kertoi varmuuden vuoksi ajo-ohjeet Ohtojärven keskustasta tallin pihaan. En pystynyt pidättämään hymyä, vaan katselin ikkunasta ulos suupielet hitaasti kohoten ylöspäin, Ossin mumistessa radion mukana vanhoja kappaleita.

- Olet varmasti Aina, enhän minä ketään muutakaan tänään odota! Kuului tervehdys heti astuessani ulos autosta. Pyysin Ossia tulemaan henkiseksi tueksi, eikä mies voinut tietenkään kieltäytyä: olihan hänkin pohjimmiltaan hevosmies, vaikkei sitä myöntäisikään.
- Kyllähän minä, Aina Honkanen, hymyilin ja kättelin Arnikaa. Ossi esitteli myös itsensä, esittäen hieman virkeämpää versiota itsestään.
- No, eiköhän me kaikki yltiötärkeät asiat käyty sähköpostitse läpi, mennäänpä vähän tutustumaan talliin ja Danteen, Arnika ehdotti ja lähti johtamaan meitä päätallia kohti.

Katselin ihaillen punaisia tallirakennuksia ja hetkeksi unohdin jopa jäätävän tuulen, joka yritti puhkua meidät nurin. Näky oli henkeäsalpaava, yksinkertaisimmalla tavalla. Astuessani tallin käytävälle haistoin heinän, turpeen ja kotoisan lian hajun, enkä voinut käsittää kuinka olinkaan ottanut tauon harrastuksesta. Arnika kertoi mistä mitäkin löytyi, osoitti minulle Danten karsinan ja päätyessämme varustehuoneelle hän näytti minulle Danten varusteiden ja muiden tavaroiden paikat.
- Otahan siitä harjapakki ja riimunnaru mukaan, pääset heti vähän tervehtimään meidän mörköä, Arnika vinkkasi silmää ja Ossi katsoi minua epäröiden.
- Siis mörkö? Et kai taas ole palannut haasteellisiin hevosiin, hän huokaisi hieman pettyneenä, vahva Oulun murre karaten esille.
- Kyllä. Siis, minulla oli alkuaikoina vain haastavia hevosia ja poneja vuokralla ja näin, kunnes siirryin helppoihin ja lempeämpiin, selitin asian Arnikalle, joka näytti hieman eksyneeltä. Tai sitten hän säikähti Ossin yhtäkkistä murretta.
- Mutta päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että ne olivat minulle aivan liian helppoja. Haluan haastetta elämään!

Palasimme Danten karsinalle jättämään siihen ruunan harjapakin. Arnika lainasi minulle ohuita ratsastushanskoja, kun huomasin unohtaneeni omani kotiin.
- En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka taluttavat tämänkaltaisia hevosia hanskatta! Siinähän voisi sattua, ja pahasti, pudistin päätäni vetäessäni mustia hanskoja käsiini. Arnika yhtyi tähän hymyillen, ja kertoi kuinka oli vahvasti sitä mieltä, että tulisin kuitenkin pärjäämään Danten kanssa ihan hyvin.
- Dante, Danteee!, huhuilin tarhan portilta, tuloksetta. Tai, ei niinkään tuloksetta, sillä Danten huvittavan pieni tarhakaveri tuli kyllä luokseni.
- Se on Smokey, Arnika huudahti takaani kävellessäni kohti yönmustaa puoliveristä shetlanninponi kintereilläni. Pysähdyin kuitenkin tervehtimään ruunikkoa ponia, joka nuuski minua mielenkiinnolla. Kiinnostus kuitenkin katosi hetkessä ja saatoin jatkaa matkaani kohti Dantea. Ruunan hengitys näkyi harmaassa päivässä kirkkaanvalkoisena höyrynä, kun se puhisi tarhan perimmäisessä nurkassa mulkoillen minua. Kiinnihän se antoi nätisti, vaikka jo taluttaessa huomasin kuinka röyhkeä se oli.
- DANTE!, karjahdin ruunan loikkiessa talutusmatkalla kohti tallia, eikä se selvästikään pitänyt siitä, että komensin sitä. Päätään ruuna heitteli melkein taukoamatta kohti taivasta, aivan kuin olisin ollut sille vain joku kärpänen, joka täytyi hädistellä pois. Kiskaisin riimunnarusta hevosen pään alas ja otin tiukemman otteen ja päättäväisemmän askelluksen.

Pääsimme kuitenkin ehjin nahoin talliin ja sain Danten kiinnitettyä ilman suurempia ongelmia, ja saatoin vain kuvitella kuinka kauhuissaan Ossi oli. Ajattelin, kuinka ylihuolehtivan miesystävän olisi voinut jättää kotiin tullessani tallille, mutta ehkä se soi hänellekin sielunrauhaa, että hän sai olla mukana ja nähdä mitä tapahtuu.
- Sehän meni jopa hyvin, ihmettelen ettei se tehnyt mitään pahempaa, Arnika naurahti kuivasti. Tarkistin riimun ja riimunnarujen kiinnitykset vielä kertaalleen ja moitin ruunaa, jonka hampaat kävivät turhankin lähellä kättäni, kun ojensin pölyharjaa sen kaulalle.
- Voi herraisä, kyllä sinä kykenet!, ärähdin ja määrätietoisesti harjasin ruunan karvasta irtopölyn pois. Dante ei pitänyt toimenpiteestä kuitenkaan juuri ollenkaan, vaan nakkeli niskojaan kärsimättömästi. Puhina ei loppunut ja suuri ruuna yritti pelotella minua nostellen jalkojaan minua kohti potkuyrityksen tapaisena, mutta lopetti yllättävän nopeasti murahtaessani sille päämääräisesti. Korvat luimussa ruuna tarkkaili liikkeitäni joka hetki, välillä vilkuillen Arnikaa ja Ossia, jotka seisoivat hiljaa hieman kauempana - Ossi jännittyneenä ja Arnika vain tarkkailen tekosiani.

Seuraavat puoli tuntia kuluivat harjatessa ja komennellessa mustaa Dante-mörköä, joka ei missään nimessä halunnut totella uutta ja tuntematonta hoitajaa. Eihän hevosta voi kaikesta syyttää, sallittakoon niillekin luottamusongelmia. Kun otin kaviokoukun harjalaatikosta, näin jännityksen kasvavan niin Ossin kuin Arnikankin silmissä. Arnika kuitenkin hymyili rohkaisevasti, vedin syvään henkeä ja astuin ruunan etujalan viereen. Se ampaisi heti pystyyn, juuri ohittaen käteni, eikä minun tarvinnut taaskaan epäröidä ruunan torumista. Sama toistui noin kolmesti, kunnes sain jämäkän otteen Danten mustasta jalasta ja ruuna tyytymättömänä antoi minun puhdistaa kavionsa. Takajalkojen kanssa tilanne oli hieman mutkikkaampi, mutta loppujen lopuksi kaikki kaviot saatiin siistittyä ja Dante näytti pettyneeltä itseensä, aivan kuin se olisi ajatellut pelottavuutensa kadonneen. Kehuin ruunaa hyvästä käytöksestä ja kiitokseksi posken hivelystä sain terävän mulkaisun ja puhahduksen. Lopulta harjailuhetki oli ohi ja kääntäessäni ruunaa karsinaan meinasin saada kertaalleen kengästä. Viimeinen toruminen kajahti ilmoihin kuitenkin irrottaessani riimunnarua ruunan riimusta, kun Danten hampaat loksuivat taas kätteni luona. Karsinan oven napsahtaessa kiinni Dante katseli minua hetken epäröiden, ennen kuin siirtyi päiväheiniensä pariin.

- Noh, mitä mieltä olet? Vieläkö haluat sitä hoitaa?, Arnika kysyi huultaan purren. Katsahdin vielä kerran suurikokoiseen puoliveriseen ja käänsin katseeni Arnikaan hymyillen.
- Ehdottomasti!



________________________________
(27.09.15) Arnikan kommentti: Tervetuloa vielä kerran meille Repolanmäkeen! Vaikuttaa totisesti siltä, että tulet pärjäämään Danten kanssa vallan mainiosti. Tie tämän mörön sydämeen ei tule olemaan helppo, kuten jo tiedätkin, mutta saitte tänään oikein lupaavan alun aikaiseksi. Tutustu rauhassa Danteen maasta käsin niin pitkään kuin siltä tuntuu, ja sitten kun olet valmis nousemaan selkään, niin nykäise minua tai tallimestariamme Maria hihasta. (Mari on aiemmin työskennellyt paljon Dantenkin kanssa ja seuraa mielenkiinnolla edistymistänne.) Palkkioksi oikein oivallisesta ensimmäisestä päivästäsi saat 20 mynttiä. Näillä ei vielä toisaiseksi tee mitään, mutta lisään ne tilillesi, niin pääset tätä vauhtia pian ostoksille tallikauppaamme :)

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » To Loka 15, 2015 12:57 pm

Päiväni oli alkanut myöhäisellä herätyksellä, kun puhelimeni akku oli kuollut yön aikana. Jouduin käyttämään Inkan vain pikaisesti ulkona ja Ossikaan ei ehtinyt ajoissa töihin. Autoni ei käynnistynyt kylmässä aamussa ja jouduin pyöräilemään Ohtojärven keskustaan jäisellä tiellä ja onnistuin jopa kaatumaan otteeseen. Töissä hajotin kolme kahvikuppia ja esimieheni ei siitä luonnollisestikaan pitänyt. Kotimatkalla ei onneksi käynyt mitään ja pääsin turvallisesti vaihtamaan tallivaatteet päälleni, vaikka minua vähän pelottikin, mitä saisin säädettyä tallilla - varsinkin Danten kanssa.

-Hei Inka. Lähdetäänkö heppailemaan?, kysyin koiralta, joka tervehti minua iloisesti astuessani sisään. Ossi oli jo päässyt kotiin muutamaa tuntia aiemmin ja halusi lähteä mukaan Repolanmäkeen.
-Ei mulle mitään tapahdu, olen ammattilainen!, naurahdin ja jouduin pidättämään naurua - Ossin ilme kertoi, ettei hän oikein malttanut uskoa. Vaihdettuani mustat farkut sähkönsinisiin ratsastushousuihin ja työpaitani mustaan huppariin ja talvitakkiin lähdimme koko Honkasen "perhe" kohti Repolanmäkeä.

Metsäpolulle päästyämme päästin Inkan hihnastaan ja koira lähti reippaasti tutkimaan aluetta iloisesti tuhisten.
- Mä en kyllä oikeasti pidä tästä hevosesta. Se on liian Einomainen, Ossi mutisi nojatessani häneen lämpöä hakien.
- Ei Dante ole mitenkään vaarallinen. Ja oikeasti, sun täytyy luottaa siihen, että mä osaan ja pystyn käsittelemään jopa "Einomaisia" hevosia, vastasin. Katselin hengitykseni höyryä tuntiessani Ossin katseen niskassani. Mies ei kommentoinut asiaa sen enempää, vaan huokaisten antoi olla.

Päästessämme Repolanmäen parkkipaikalle vihelsin Inkan luokseni ja kytkin koiran takaisin hihnaan. Ojensin koiran Ossille astuessamme talliin ja tottuneesti Inka kulki miehen vieressä yrittämättä hyppiä pitkin käytävää. Hiljainen talli oli lämmin, enkä millään olisi viitsinyt mennä ulos uudestaan. Kaikeksi onneksi huomasin Danten mököttävän karsinansa nurkassa, joten hain vain ruunan harjalaatikon ja suitset. Kuulin Ossin juttelevan hiljaa Inkalle, vahva Oulun murre paistaen läpi. Kävelin riimunnaru kourassa Danten karsinalle ja vihellellen kiinnitin ruunan huomion avatessani oven. Musta ruuna mulkoili minua korvat luimussa, kun astuin sen vierelle päättäväisesti. Kiinnitin riimunnarun sen riimuun ja kevyesti nykäisin ruunan mukaani käytävälle. Dante lähti hieman vastahakoisesti mukaani ja vahdin kokoajan, ettei se päättäisi napata minua olkapäästä. Ruuna kuitenkin kääntyi käytävälle seisomaan ongelmitta, mutta meinasikin iskeä hampaansa minuun kääntyessäni noukkimaan harjapakista kumisukaa.

Harjattuani Danten putipuhtaaksi muutaman käskyn kera oli ruuna valmis suitsittavaksi. Dante näytti lyödyltä, kun hurja herra ei päässytkään pelottelemaan minua pois. Se uhkaili herkeämättä vilauttelemalla hampaitaan, kun heitin ohjat sen kaulalle ja siirsin riimun niiden seuraksi. Kuolaimet Dante otti suuhunsa ilman ongelmia, eikä se sen kummemmin vastustellut remmien kiristämistäkään. Vedin hansikkaat käteeni ja pyysin Ossia siirtymään Inkan kanssa maneesin katsomoon ennen kuin minä ja Dante lähtisimme tulemaan. Kun kaksikko oli lähtenyt tallista avaamaan meille ovia, avasin Danten riimun niskaremmin ja pudotin sen käytävän toiseen reunaan pois ihmisten ja hevosten jaloista. Dante oli innoissaan jo menossa, kun nappasin lainaksi raipan käytävän seinältä - ihan vain varmuuden vuoksi.

Harmaassa, kylmässä, hiljaisessa syyspäivässä kajahti ilmoille vihainen "DANTE!", kun ruuna yritti rynniä ylitseni malttamattomana. Minun onnekseni matka maneesille oli lyhyt, sillä yhtään pidemmällä matkalla se olisi varmastikin päässyt karkuun. Oville päästyämme Inka makasi Ossin jaloissa ja katseli kulmiensa alta suurta hevosta, joka ei edes huomioinut punatakkista koiraa ja mustatakkista miestä. Pysäytin ruunan maneesin keskelle ja odotin, että Ossi saisi ovet kiinni ja pääsisi Inkan kanssa istumaan katsomoon. Dante hörisi malttamattomana ja kuopi maata etujaloillaan. Kun katsojat pääsivät paikalleen, otin ohjat yönmustan hevosen kaulalta ja pyysin sitä eteenpäin maiskauttamalla kevyesti. Dante oli aluksi hieman hämillään, mutta lähti kävelemään vierelläni. Yllätyin ruunan tahdista iloisesti, kun se seurasi vauhtiani silmä tarkkana. Pysähtelin jokaisen sivun keskellä, samalla sanoen "stop" päättäväisesti. Alkuun Dante oli muutaman askeleen perässä, mutta jo noin kuudennella kerralla ruuna pysähtyi heti pyydettäessä. Volteille kääntyminen oli hankalaa ensimmäiset kymmenen kertaa, kun ruuna ei ymmärtänyt, miksi taivutin sitä sisäpuolelta, vaikken istunut selässä. Dante kuitenkin hoksasi hakea jalkansa samalla uralle jo vähän ajan kuluttua ja kehuin sitä paljon.

Peruuttaminen oli myös hieman haasteellista, sillä Danten mielestä taaksepäin kulkeminen on täysin turhaa. Se loikki minne sattui ja asteli sivulle, vaikka siirryin ohjaamaan sitä edestä. Se heilutteli päätään tyytymättömänä ja yritti rynniä ylitseni, mutta pysäytin sen aikeet ja jatkoin pyytämistä. Loppujen lopuksi ruuna antoi periksi ja otti jopa viisi peräkkäistä askelta taakse. Taputin ruunaa kaulalle ja tällä kertaa se ei edes yrittänyt näykkäistä minua, vaikka sen korvat heilahtivatkin uhkaavasti taaksepäin.
- Edistystä, Ossi naurahti katsomosta, jossa Inka istui tarkkaavaisesti hänen sylissään.
- Ei Dante näköjään ihan täysin törkeä ole, hymähdin ja pyysin ruunaa vielä kerran peruuttamaan.

Kun tunsin olevani hyvin tyytyväinen ruunan kulkemiseen, otin ohjat irti herra Danten suitsista ja astuin taemmas. Kehotin sen liikkeelle nostamalla raippaa kyynärpääni yläpuolelle ja Dante ei hetkeäkään epäröinyt, ennen kuin lähti liidokkaaseen raviin pitkin maneesia. Ruuna ravasi pää korkealla kuin mikäkin kirahvi, tuhahdellen äänekkäästi. Välillä se innostui ihan itsenäisesti jopa laukkaspurtteihin, kun häädin sen luotani riehumasta. Katselin suurta hevosta silmät sepposen selällään, kun huomasin kuinka komea se oikeasti olikaan. Kuulin takaani sarjan napsahduksia ja käännyin katsomaan ja naurahdin huomatessani kameran Ossin käsissä.
- Se on oikeasti aika upea, hän myönsi kameran takaa napsien samalla varmasti kymmeniä kuvia Dantesta, joka yhä vain hyppelehti pitkin maneesin seiniä, kun en huomioinut sitä. Kun Dante oli saanut väsytettyä itsensä nappasin sen kiinni ja kiinnitin ohjat uudestaan sen kuolainrenkaisiin. Dante puhisi voimakkaasti ja silittäessäni sen kaulaa ruuna oli jopa lämmennyt. Ossi käytti tilaisuutta ja sai napattua meistä kuvan, jossa Dantella ei ollut korvat täysin kiinni niskassa.

Talliin päästyämme Dante rupesi olemaan taas oma itsensä. Ruuna katseli minua hieman epäluuloisena, kun harjasin siltä pahimmat pölyt pois kertaalleen, mutta päästäessäni sen takaisin karsinaansa Dante ei kuitenkaan yrittänyt syödä minua. Suljin oven hitaasti ja jäin hetkeksi katselemaan ruunaa, joka katsoi minua takaisin, mutta kääntyi kuitenkin takaisin heiniensä pariin. Pikaisesti lakaisin käytävän lattian, pesin kuolaimet ja siirsin Danten varusteet takaisin omille paikoilleen. Kirjoitin Danten päivyriin lyhyen merkinnän liikutuksesta ja pian olimmekin jo Ossin ja Inkan kanssa kotimatkalla.



________________________________
(19.10.15) Arnikan kommentti: Teillä meni Danten kanssa jälleen varsin mukavasti! Edistymistänne on oikein hienoa päästä seuraamaan. Lisäksi mainittakoon, että tekstiäsi on oikein mukava lukea. Luot mukavasti jännitettä viittaamalla menneisiin tapahtumiin, ja on myös hienoa että olet ottanut mukaan kertomuksiin myös vähän tallin ulkopuolista elämää - se tuo oivallisesti kertomuksiin lisää todentuntua! Palkkioksi tästä kerrasta tilillesi kilahtaa jälleen 20 mynttiä.
♥ Svartbergs Dante 26.09.15 --> ♥

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » La Marras 28, 2015 4:22 pm

Astuessani ulos Ohtojärven kylmään Marraskuuhun työpaikaltani kaivoin puhelimen vihdoin käsiini ja jouduin pysähtymään keskelle hiljaista kävelykatua. Jo kahdelta pimeys alkoi hiljakseen vallita ja kylmä tuuli yritti nujertaa minut, mutta sisälleni levisi innostuksen ja jännityksen laukaisema lämpö: Arnika oli pyytänyt minua tekstiviestitse ratsastamaan Danten. ”Olisin tietenkin paikalla, jos tarvitset apua. Ota toki Ossikin mukaan!”

Soitin heti autoon päästyäni Ossille, joka lyhyen hiljaisuuden jälkeen suostui lähtemään mukaan.
- En ehkä uskalla antaa sun ratsastaa ilman valvontaa, hän naurahti kuivasti ja totesi tapaavansa minut kotona. Mazda käynnistyi äänekkäästi rämisten, olivathan jo pakkaskelitkin.

Asunnon ovi aukesi narahtaen ja huutavien pattereiden lämpö iski kasvoilleni kotoisasti ja suljin oven pikaisesti takanani. Olin selvästi jättänyt kaikki valot päälle lähtiessäni töihin hieman vauhdikkaammin kuin ennen, mutta sehän ei Inkaa ollut haitannut. Koira maleksi luokseni haukotellen ja häntä heiluen laiskasti. Hiljaisessa eteisessä istuessani koiran kanssa mielessäni kävi monta mietettä: mitä jos Dante pudottaa minut? Entä jos pitkä ratsastustauko on jättänyt minut ruosteiseksi? Toimisiko ruuna? Kaikki nämä pysäytti se, kun säikähdin Ossin sisääntuloa.
- Heipä hei, mies tervehti minua ja koiraa, joka hieman innokkaammin hyppi Ossia vasten häntä vispaten hullusti. Nousin ylös ja pyysin Ossia viemään koiran lenkille, kun sillä välin vaihtaisin vaatteet.

Repolanmäkeen päästyämme huomasin jännityksen vain kasvavan, vaikka yritin sitä hillitä. Ossi sanoi sen melkeinpä tuntuvan ilmassa, kun hän nappasi minut kainaloonsa kävellessämme talliin. Sisälle kylmältä suljettu Dante tervehti meitä terävällä mulkaisulla, mutta antoi minun kuitenkin ottaa itsensä käytävälle. Reipas hevosmies Ossi suostui hakemaan Danten kamppeet satulahuoneesta, mikä antoi minulle aikaa silitellä korvansa niskaan liimannutta Dantea huolella. Pahoittelin poissaoloani ruunalta, joka näytti siltä, että olisi tyytyväinen jos en sitä silittelisi. Ossin tuotua harjat, suitset, satulan ja juoksutusliinan, aloitin mustan tähtipään puunaamisen.

Tälläkään kertaa emme säästyneet komennuksilta, mutta olin huomaavinani Danten käytöksen heltyneen hieman – Ossikin kommentoi ruunan käyttäytyvän jopa paremmin kuin ennen. Kun herra oli harjattu ja varustettu, vedin käsiini mustat ratsastushanskat ja päähäni ratsastuskypärän. Ossi kaivoi taskuistaan itselleen hansikkaat ja otti liinan mukaansa kun lähdimme kohti maneesia.

Maneesissa kiristin satulavyötä vielä kertaalleen, laskin jalustimet ja ponnistin suuren mustan selkään. Säätäessäni jalustimia sopivan pituisiksi, Ossi kiinnitti liinan ruunan kuolaimista riippuvaan deltaan.
- Otetaan näin nyt aluksi, oli se sitten miten kiltti tahansa, hän hymyili, tietäen tasan tarkkaan kuinka paljon jännitin selässä istumista sitten tapahtuneen.

Jo alkukäynnissä aloin kuitenkin rentoutumaan, sillä Dante kulki kuuliaisesti täysin käskyjeni mukaan, vaikka epäröinkin alkuun valtavasti. Ossi käveli vierellämme hiljaa ja kun ensimmäisten ravipätkienkin jälkeen jännitykseni katosi, mies otti deltan ruunan kuolaimista ja käveli maneesin keskelle tarkkailemaan. Kootessani ohjia tuntumalle ja pyytäessäni Dantea hitaaseen raviin tunsin, kuinka kevyt ruuna suustaan oli. Nojaamatta laisinkaan käsilleni Dante nosti reippaan, suuren ravin ja minulla oli yhtä suuria vaikeuksia pysyä siinä mukana.
- Kevennä rauhallisemmin, ei se sun alta lähde. Hidasta sitä tahtia äläkä nouse noin ylös! kuului kentän keskeltä ja olin kiitollinen siitä, että Ossi oli matkassani.
- Vaihda kevennys!

Alkuverryttelyjen jälkeen minusta tuntui kuin olisin ratsastanut jollain ratsastuskoulun hevosta hienomalla – ruuna oli uskomaton!
- Uskallatko laukata? Ossi kysyi kävellessämme pitkin ohjin maneesin laitoja. Sen enempää miettimättä päätin pystyä siihen: päätin voittaa laukkapelkoni, kun kerran allani oli näinkin mahdoton ratsu. Ossi katseli minua hieman epäluuloisena, muttei kommentoinut. Pyysin Danten harjoitusraviin, vaihdoin suuntaa ja aloitin kuitenkin volttitehtävällä. Ruuna kääntyi kevyesti ja huoletta voltilta voltille, taipuen melkeinpä automaattisesti ja pienin avuin. Kun ruuna rupesi tuntumaan yhä paremmalta ja minusta tuntui tarpeeksi uskaliaalta, pidätin ruunan ravia hieman hitaammaksi, siirsin pohkeita, tein puolipidätyksen ja kehotin Dantea eteenpäin. Heti seuraavalla askeleella ruuna olikin jo laukassa, jossa minun oli tehtävä tuplasti töitä voidakseni istua satulassa lentämättä. Ruuna pöhisi askeleidensa tahtiin, kannattaen itseään ja venyttämällä askelta näin pyytäessäni. Voltille herra kääntyi hieman jäykemmin, mutta kääntyi kuitenkin – en voinut olla naurahtamatta, kun Dante pudotti laukan heti pyydettyäni. Kehuin ruunaa taputtamalla sen kaulaa ja yllätyksekseni se ei luimistellut ollenkaan, vaan puksutti reippaassa käynnissä eteenpäin. Vaihdoin suuntaa uudelleen ja toistin edelliseen suuntaan tehneeni tehtävät.

Kun olin erityisen tyytyväinen ruunan työskentelyyn, annoin sen kulkea pitkin ohjin.
- No, miltä tuntuu? Ossi kysyi, kävellen hitaasti luoksemme.
- Et usko, miten upeelta! Ihan kuin joku kansallisen tason kouluhevonen, intoilin ja taputin ruunan hennosti hikeentynyttä kaulaa.
- Haluutko kokeilla? kysyin mieheltä, joka piti kättään puhisevan ruunan kaulalla, joka ei yllättävästi yrittänyt edes uhitella. Ossi kääntyi katsomaan minua silmät suurina ja ehkä jopa hieman kalpeana.
- En ehkä tänään, hän kieltäytyi naurahtaen.

Otin Dantella vielä muutaman ravipätkän loppuun, kunnes vihdoin laskeuduin alas. Nostin jalustimet ylös, löysäsin satulavyötä ja avasin ruunan turparemmin. Dante antoi minun jopa silittää poskeaan näykkimättä minua, vaikka sen korvat kääntyivätkin luimuun.
- Senkin niskakorva, anna olla, naurahdin ja lähdimme takaisin tallille. Ojensin ohjat Ossille, kun kuulin puhelimeni soivan: Arnika.
- Heippa! Mä oletan, että sä olet jo tallilla, Arnika totesi.
- Joo olen, tultiin itse asiassa juuri maneesista, ehdin jo ratsastaakin Danten!
- Hei upeaa! Olen ihan pian siellä, ajattelin vain kysyä, että viitsisit – Arnikan lause keskeytyi minun kiljahdukseeni. Matkalla päivän pimeydessä Dante kuitenkin luuli nähneensä jotain erityisen pelottavaa, joka aiheuttikin sille suuren kohtauksen. Ruuna yritti kiskaista itsensä irti Ossin käsistä, mutta onnistuikin repäisemään miehen mukaansa ja osumaan maahan kömmähtäneen Ossin käsivarteen melkein koko painollaan. Dante pääsi Ossin käsistä katkenneiden ohjien kanssa ja lähti kun luotain kohti tallia. En uskaltanut katsoa, jos se vaikka päätyisikin naamalleen kompastuttuaan ohjiinsa, ja minun täytyi tietenkin huolehtia ensin Ossista, joka ei pystynyt nousemaan vaan piteli vuotavaa kättään.
- Voi luoja, voi luoja! hätiköin, vaikka aivoni käskivät pysymään rauhallisena. Ossi pääsi murahtaen ylös polvilleen ja me kumpikin haukoimme henkeä katsoessamme hänen kättään.

Kaikki oli aika sumeaa, kunnes Arnika ajoi sairaalan pihalle ja huomasin hänen juoksevan ovista sisään. Olin hätiköidessäni vain huutanut tallissa pörräävälle henkilökunnalle lähtevämme, ollenkaan huolehtimatta Dantesta.
- Hei älä huoli, soitin Ollille ja kerroin mitä tapahtui. Kyllähän sen ymmärtää, ettet voinut jäädä katsomaan Danten perään.
- No, joo. Anteeksi silti, vastasin käsieni lomasta, jotka olin painanut kasvoilleni. Tunsin Arnikan asettavan kätensä olalleni.
- Oliko se käsi missä kunnossa?
- Todella, todella huonossa. Ei se koko leveydeltä hajonnut, mutta Dante osui luuhun, mutisin ja yritin poistaa ne kamalat mielikuvat ajatuksieni lomasta.
- Voi herraisä, mitä se edes säikähti? Arnika mietiskeli.
- Sitä en tiedä.
Saimme istua pitkän hetken, mutta pian Ossi pääsikin luoksemme – hieman tokkuraisena ja käsi paketissa. Lääkäri kertasi vielä Ossille kertomansa, mutta lisäsi vielä perään: ”sillä en usko, että hän muistaa kaikkea – tungimme nimittäin muutaman puuduttavan mieheen”.

Arnika saattoi meidät kotiin ja lupasi maksaa tarvittavat maksut.
- Ei tarvitse, meillä on kummallakin juuri tätä harrastusta varten hankitut vakuutukset, naurahdin ja hyvästelin Arnikan. Autoin Ossin sohvalle ja huomasin miettiväni jo seuraavaa kertaa, milloin pääsisin hoitamaan Dantea.



________________________________
(30.11.15) Arnikan kommentti: Jestas mikä tapaus! Toivotan Ossille pikaisia paranemisia, toivottavasti miestä nähdään vielä Repolanmäessä, eikä hän saanut pysyviä traumoja. Dante saatiin turvallisesti kiinni pienen maanittelun jälkeen, mutta ensin se juoksi kyllä tuulispäänä ympäri tiluksia melkein puoli tuntia. Mikähän tuonkin tosiaan säikäytti?

Tästä tapauksesta seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, nimittäin ansiomerkkisaldosi avautui komeasti peräti kahdella ihkauudella ansiomerkillä! Tapaturman seurauksena tulit nimittäin avanneeksi Tapaturma-mysteerimerkin, ja koska tämä on ensimmäinen avaamasi mysteerimerkki, ropsahtaa siitäkin hyvästä oma ansiomerkkinsä. Onneksi olkoon! Lisäksi saat jälleen hurjasta hoitokerrasta tilillesi 20 mynttiä.

Kuva Kuva

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » Ti Tammi 05, 2016 7:29 pm

Noin kuukauden tauon jälkeen hinku Repolanmäkeen oli jo kärsimätön. Pakkasin itseni ja Inkan Ossin autoon (kun mies ei itse uskaltanut lähteä matkaani) ja ajomatka tuntui käsittämättömän pitkältä, ja meinasin vahingossa ajaa jopa ylinopeutta tallille johtavalla tiellä kiireessä päästä tervehtimään Dantea. Parkkipaikalla Inka loikkasi kepeästi takapenkiltä kirpeään talvi-ilmaan. Viikon mittainen lumisade oli lakannut ja tallin pihalla oli auratuillakin kävelyreiteillä paljon lunta. Annoin Inkan mönkiä lumessa tallin ovelle asti, missä nappasin koiran hihnaan ja kävelytin satulahuoneeseen. Hymyilin tallimestari Marille, joka kyseli heti Ossin kuntoa.
- On se ihan kunnossa, käsi vielä paketissa ja uskaltamaton tallille, naurahdin kuivasti.
- En epäile. Kunhan kaikki on hyvin, Mari hymyili ja antoi minun kasata Danten varusteita matkaani. Ruuna oli kuulemma vielä tarhassa, kun kerrankin oli hyvä ilma.

Kannettuani ruunan suitset, satulan ja muut tarvittavat kamppeet käytävälle varauduin henkisesti ulkoiluun ja kipitin perimmäiseen tarhaan, jossa ponikolmikko Andrus, Smokey ja Dante katselivat minua hölmistyneinä. Nauroin ääneen kolmelle herrasmiehelle, joista vain yhdellä oli kovassa pakkasessa paksu toppaloimi: ja tietenkin se oli Dante. Andrus ja Smokey olivat kumpikin syksyn aikana kasvattaneet pörröiset talviturkit, joihin hautasin kasvoni ja halailin poneja pitkän hetken. Dantea se ei ehkä kuitenkaan haitannut, mutta yllätyin iloisesti huomatessani, ettei suuri hevonen enää liimannut korviaan niskaan kiinni ja jopa hörähti hiljaa kiinnittäessäni riimunnarua sen riimuun. Kuitenkin, kun silitin Danten kaulaa ruuna viskasi päänsä taivaisiin. Annoin sen kuitenkin olla ja naurahdellen lähdimme kohti tallia.

Sisälle pääsimme vain kolmen komennushuudon johdattelemana ja saatoin vain ajatella kuinka Dante saattoi tottua seuraani. Vaikka olinkin ollut pidemmällä tauolla, olin nähnyt sopivaksi tuoda ruunalle joululahjan ja uuden vuoden aattona olin tullut siivoamaan herran karsinan ennen juhlimista. Kuten Arnika oli jo alussa maininnut, tottuuhan herra ihmisiin joita se näkee säännöllisesti. En vain malttanut odottaa sitä kertaa, kun saatoin hoitaa Dantea pelkäämättä sen hampaita ja huutamatta sille.

Hoidettuani Danten kuntoon hain vielä itselleni kypärän repustani ja lähdimme matkaan kohti maneesia. Puolessa välissä matkaa sain päähäni kuitenkin treenata kentällä, olihan ilma kuitenkin mitä mahtavin. Dante käveli vieressäni puhisten höyrypilviä ilmaan ja toivoin vain, että paistava aurinkokin pysyisi näkyvillä - rukoilin mielessäni pilvet kauas. Kun maneesikaan ei varjostanut tasaiseksi lanattua kenttää, innostuin ratsastuksesta entistä enemmän. Noustuani suuren mustan selkään, säädin jalustimet itselleni sopivaksi ja suoristin lainattua ratsastusloimea. Aseteltuani vielä kaulahuivini osittain kasvoilleni pyysin Dantea kevyin avuin alkukäynteihin pitkin ohjin. Muutaman kierroksen jälkeen keräsin ohjia hieman ja pyysin ruunaa liikkumaan hieman reippaammin ja yllätyksestä hymähdin, kun herra Dante otti takapäänsä ilman pyyntöä mukaan ja alkoi hetki hetkeltä kantamaan itseään paremmin.

Kun alku- ja venyttelyverryttelyt oli hoidettu pois alta, uskalsin ottaa ruunalla hillittyä laukkaa. Ihastuin herran suuriin askellajeihin vain enemmän, vaikka jouduinkin istumaan parhaimpani mukaan kiinni satulassa, etten vain löytäisi itseäni maasta. Dante liikkui eteenpäin joustavasti ja puhisten äänekkäästi enkä osannut kuvitella mitään ihanampaa. Nostettuani laukan kumpaankin suuntaan lyhyiksi pätkiksi olin positiivinen ruunan lihasten vertymisestä, joten aloitin seuraavan tehtävän: lyhyellä sivulla hoidin avotaivutuksien valmistelut valmiiksi ja pitkillä sivuilla sain Danten suorittamaan tehtävän puhtaasti muutaman yrityksen jälkeen. Reilut taputukset kiitokseksi tuntuivat riittävän, kun Dantekin rentoutuneesti kulki eteen ilman ongelmia.

Kun annoin Danten kulkea pitkin ohjin pitkin kenttää omin päin, kaivoin puhelimen taskustani ja huomasin Arnikalta saapuneen viestin. ”Missä olet? Haluatko lähteä Danten kanssa maastoon kävelemään?” naurahdin ja kysyin Dantelta, kelpaisiko ruunalle. ”Olen kentällä, melkein valmis. Voisin jopa halutakin!” Kului vain lyhyt hetki, kun portille saapui ratsukko vihellyksien kera. Arnika astui portista seurassaan keltainen Fiia-tamma, joka tervehti Dantea hörähtäen äänekkäästi. Dante puhahti takaisin, heilutteli hieman korviaan mutta antoi pienen ponin olla.
- Noniin, lähdetään vaan! Arnika intoili päästyään ratsunsa selkään.
- Mennään ihmeessä. Miten tää toimikaan metsässä?
- Ehdottomasti hienosti. Kunhan sen antaa vaan kulkea vähän löysimmin ohjin poluilla niin ei se yritäkään lähteä, Arnika varmisti ja innostuin vain entisestään. Vihelsin Inkan peräämme ja koira lähti iloisesti loikkien kulkemaan vierellämme.

Lumisille ratsastuspoluille päästyämme jouduin nostamaan huivia enemmän kasvoilleni ja upottamaan käteni Danten sysimustaan talvikarvaan. Inkaa kylmä ei haitannut, eikä kyllä meidän ratsujakaan. Fiia tarpoi eteenpäin reippain askelin ja Dante tallusti perässä roikottaen päätään lähellä maata, kun paksuissa kinoksissa näkyi juuri ja juuri suuren Danten polvet.
- Tuolla pitäisi olla oikoreitti, josta päästään kääntymään. On vähän reippaasti lunta hepoillekin, Arnika naurahti.
- Joo, käännytään ihmeessä. Kylmäkin tulee, vastasin leveästi hymyillen. Inka näytti pettyneeltä, kun lähdimme palaamaan, mutta koira kuitenkin hävisi loikkimaan syviin lumiin edessämme. Loiva alamäki oli hautautunut lumeen ja Danten horjahtaessa eteenpäin löysinkin itseni ruunan vierestä. Inka loikkasi jostain lumesta suoraan päälleni ja naurulta ei säästynyt minä eikä Arnika. Maatessani lumessa rauhoittuessani naurukohtauksesta Dante katseli minua halveksivasti. ”Mitä sinä nyt siellä makaat, mennään jo talliin, täällä on kylmä!”

En edes yrittänyt nousta yönmustan, puuterilumeen peittyneen Danten selkään, vaan suosiolla nostin jalustimet ylös ja tyydyin tarpomaan ruunan kanssa lumihangessa. Dante puhisi hiljaa ja huomasin itsekin hengästyväni, mutta onneksi Repolanmäki pilkisti jo horisontissa. Tallin pihaan päästyämme Arnika siirtyi vielä kentälle ratsastamaan, kun minä, Dante ja Inka palasimme hyvin lumisina talliin. Käytävällä vaihdoin pikaisesti nahkasuitset räsäiseen riimuun ja tein itselleni mieleen muistutuksen ostavani uuden. Rapsutin hieman hikisen ja muutenkin lumesta kastuneen ruunan kaulaa ja purin siltä vielä satulankin. Kun asetin satulaa telineeseen, Dante ravisteli itseään sellaisella vimmalla, joka säikäytti jopa maassa nukkuvan Inkan. Nauroin ruunalle, joka myös voipuneena roikotti vain päätään narujen varassa.
- Voi teitä pieniä. Kohta pääset Dante päiväunille, hymyilin ja kaivoin vielä harjapakista pölyharjan. Suin ruunan puhtaaksi irtolumesta ja muusta roskasta ja huomasin ruunan pitävän korviaankin huomattavasti pystymmässä. Kun olin saanut kaiken valmiiksi heitin Danten selkään vielä villaloimen ja saatoin ruunan karsinaansa. Valmiiksi tuodut päiväheinät olivat kuitenkin mielenkiintoisempia kuin nukkuminen, enkä voinut kuin naurahtaa.

Palautettuani suuren ruunan varusteet satulahuoneeseen raapustin vielä Danten päiväkirjaan lyhyen selostuksen päivän tekemisistä. Nappasin vielä Inkan mukaani ja kiersimme kentän kautta moikkaamassa Arnikan ennen lähtöämme. Ajo kotiin oli hiljainen, kun Inka kuorsasi enkä minä vaivautunut edes avaamaan radiota. Kotipihalla oli kuitenkin mysteerisiä jalanjälkiä, vaikka Ossi oli jäänyt aamulla vielä nukkumaan. Inkakin nuuski maata innolla ja inisi hiljaa avatessani ovea.
- Kuka siellä? kuului jostain päin asuntoamme. Inka ampaisi olohuoneeseen hajunsa perässä, mikä lie se sitten olikaan.
- Joulupukki. Eiku, joulu meni jo. Olen joku niistä juhannustaioista.
- Hehe, hauskaa, Ossi naurahti astuessaan keittiöstä. Miehen kasvoilla oli ilkikurinen virne ja olin jo kysymässä, kunnes olohuoneesta kuului iloisia haukahduksia – paitsi haukkuja ei kyllä ollut Inka. Katsoin Ossia hyvin kysyvästi ja hän vain nyökkäsi olohuoneen suuntaan. Riisuin lumiset kenkäni ja lähdin kävelemään. Mykistyin ilosta ja hämmästyksestä, kun näin Inkan jaloissa hääräävän australiankelpie pennun, jota olinkin toivonut jo muutaman vuoden ajan.



________________________________
(10.01.16) Arnikan kommentti: Kuulostaa mukavasti siltä, että olet vähitellen voittamassa Danten puolellesi! Kuten olet jo huomannutkin, Dante on ratsuna sangen mainio menopeli - en yhtään ihmettele, miksi Danten edellisenä kotina toimineella ratsastuskoululla oltiin niin myrtyneitä, kun se ei luonteensa puolesta sopinutkaan tuntiratsuksi, sillä olisi varmasti muuten ollut paljon annettavaa edistyneempien oppilaiden ratsuna! Tämän kertomuksen myötä tilisi karttui myös taas 20 myntillä ja uudella ansiomerkillä, joka ropsahti oikein tunnelmallisesta talvimaastoilusta.

Kuva

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » La Tammi 16, 2016 1:11 pm

Peltolaukat Yläkokon tallilla 16.1.

Dante asteli nyrpeänä ulos trailerista, kun saavuimme Yläkokon pihaan. Ruuna heilutteli korviaan epäluuloisesti uutta paikkaa katsellessaan, mutta käveli vierelläni tallin käytävälle, jossa sain sen varustaa. Kaikki muut maastoon lähtevät katselivat meitä naureskellen, kun komensin ruunaa tarkasti.
- Sussahan on paljon asennetta, kuului viereltämme.
- Minussa vai hevosessa? kysyin naurahtaen ja tervehdin uutta tuttavuutta.
- Ehkä kummassakin, en itse ehkä pärjäisi tuollaisen kanssa, Ellidaksi esittäytynyt nuori hymyili.
- Onhan siinä kieltämättä paljon tekemistä, mutta sinänsä palkitsevaa. On se jo alkanut muhun luottaa, hymyilin ja silitin mustan ruunan upeaa kaulaa.

Kun koko porukka oli päässyt ratsujensa selkään, ilmoitti vetäjämme Iida possujonon järjestyksen. Suoristin Danten villaloimea allani herkeämättä, mutta ruunaa se ei haitannut. Se tuhisi hiljaa lumisateessa ja katselin, kuinka lumihiutaleet sulivat mustaan karvaan ja sekalaiseen harjaan, joka ei jaksanut pysyä siistinä. Pääsimme Danten kanssa vetäjän perään ja minua hieman huoletti muiden hevosten naamat ja Danten suuret kaviot, mutta ruuna osasi käyttäytyä hienosti uudenkin porukan kanssa.

Kun Iida kehotti meidät ensimmäiselle ravipätkälle lumisella polulla, Dante höristi korvansa ja puhisi innokkaasti. Nauroin kyyneleet silmiini yrittäessäni pysyä selässä ja Dante vain ravasi eteenpäin Iidan ja Sanni-tamman takana. Kun raviin rupesi tottumaan, pystyin keräämään itsenikin ja menomme rupesi näyttämään paremmalta. Iida huusi kaikki käyntiin ja Dante pudotti askeleen niin sulavasti, etten meinannut edes huomata. Suuri hanki näytti niin houkuttelevalta ja tunsin, kuinka iloinen Dantekin oli tästä vaihtelusta! Kiersimme pellon muutamaan otteeseen käynnissä ja järjestäydyimme riviin kuuntelemaan ohjeita maa-meri-laiva –leikkiin, jota saisimme kokeilla.

- Ei laukkaa, korkeintaan ravia! Jos putootte, huutakaa kuuluvalla äänellä, Iida selosti. Dante katseli hieman tyytymättömänä vieressään seisovaa Bellaa, mutta pidin ruunan hereillä rapsuttelemalla sen kaulaa. Odotin jännityksellä ensimmäistä huutoa, mutta säikähdin silti, kun Iida karjaisi ilmoille ensimmäisen käskyn.
- LAIVA, ja käskin heti Danten liikkeelle. Ruuna hörähti kuuluvasti ja nosti heti ravin, mutta ensimmäiseksi liikkeelle pääsi kuitenkin Luna pienellä russillaan. Olimme Danten suuresta ravista huolimatta melkein viimeisiä, mutta sentään se ei haitannut. Lumi pöllysi ilmassa seuraavan käskyn johdattelemana, kun kaikki ratsukot kiirehtivät merelle. Dante kääntyi takaisin kohti laivaa kömpelömmin kuin muut, mutta isolla, ihanalla ravillaan peittosimme kaikki!

Leikin loputtua minun oli pakko ravata hetki Dantelta ylimääräiset energiat pois, kun suuri musta yritti heittää takapäätään iloisesti ilmaan. Iida pyysi kaikki pellon toiseen reunaan ja kaikki hevoset odottivat innoissaan seuraavaa tehtävää. Joka puolelta kuului iloista pörinää ja Dantekaan ei ollut hiljaa. Se jopa hirnahti muutamaan otteeseen, kun sen vieressä seisova Kämpe teki tuttavuutta. Nauroimme Lunan kanssa ratsujemme kokoerolle enkä voinut kuin taputtaa Dantea sen erinomaisesta käytöksestä.

- Paikoillanne. Valmiit. HEP!, ja annoin terävän pohjeavun. Dante nosti lennokkaan laukan siltä seisomalta ja jouduin jopa pidättelemään sitä hiukan. Ei kestänyt kauaa, kunnes ohitimme Iidan ja Sannin ja pääsimme pellon toiseen reunaan ensimmäisenä ratsukkona. Kiljahdin ilosta ja Dantekaan ei malttanut enää seistä paikallaan.

Dante puhisi äänekkäästi ja ravatessamme takaisin polulle jouduin tekemään jatkuvasti pidätteitä.
- Otetaan vielä RAUHALLISTA laukkaa, Iida ohjeisti. Annoin Sannin laukata eteenpäin hetken, ennekuin nostin Dantellekin laukan. Ruuna kokosi itseään hieman ja laukkasi pyöreästi Sannin perässä äänekkäästi pöristen.
- Oot yksi hölmö, nauroin ja taputin ruunaa oikealla kädelläni. Lyhyen pätkän jälkeen otimme vielä ravia viimeisetkin metrit ja käyntiin siirtyessämme annoin Dantelle astetta pidemmät ohjat. Se ääntelehti kuin vanha imuri jokaisella askeleellaan ja en voinut kuin nauraa. Päästyämme Yläkokon pihaan laskeuduin sulavasti maahan ja varustin Danten kotimatkaa varten samaisella käytäväpaikalla. Iloisesti hörisevä ja lämmöstä höyryävä ruuna ei jaksanut edes protestoida ja kiukutella.

Päästyämme takaisin Repolanmäkeen Ossi ja Arnika olivat kumpikin vastassa. Purimme kolmistaan ruunan varusteineen trailerista ja Arnika halusi kuulla kaiken.
- No hei, arvaamattakin Dante voitti! Oliko siellä selässä hankala istua ilman satulaa? Arnika kyseli ja taputti ruunan hikistä ja lumesta kastunutta kaulaa. Vaihdettuani sille kuivat loimet palautin sen karsinaansa.
Hieroin takareisiäni ja naurahdin.
- Kieltämättä vähän kovaa kyytiä oli!



________________________________
(19.01.16) Arnikan kommentti: Oikein mukava kuulla, että teillä meni noin kivasti! Danten pomppuinen ravi on sitä luokkaa, että siinä on hankala istua keventämättä, joten melkein ansaitsitit jonkun erikoismerkin jo ihan siitä hyvästä, että rohkenit nousta Danten selkään kokonaan ilman satulaa :D Varsinaiseksi palkkioksi tästä reissusta saat kuitenkin 35 mynttiä. Mynttejä on tällä kertaa vähän enemmän, sillä siinä on mukana matkakorvaus vieraalla tallilla käväisemisestä!
♥ Svartbergs Dante 26.09.15 --> ♥

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » Pe Helmi 26, 2016 1:20 pm

Noniin ja nyt tarinaspämmi! Sain sen netin kuitenkin toimimaan. Tämä tarina vain melkein kaksi viikkoa myöhässä, ystävänpäiväksi (14.2.) kirjoitettu.


Pakkaslumi pyrytti voimalla niskaani, kun kiiruhdin parkkipaikalta talliin sisään. Hiljaisella käytävällä ainoat äänet kuuluivat vain Riinan ja Danten karsinoista, kun hevoset söivät päiväheiniään. Vihellellen kävelin Danten karsinan ovelle ja minua tervehti tuttavalliseen tapaansa pari niskaanliimattuja mustia korvia.
- Mitä mies? kysyin uhittelevalta ruunalta, jota ei jaksanut juttuni edes kiinnostaa pitkään. Ravistelin hiuksistani lumikerroksen lattialle ja hymyillen hain Danten varusteet satulahuoneesta. Riesa nousi makuupaikaltaan venyttelemään astuessani sisään ja kissa tuli ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti luokseni rapsutuksia kaivaten.
- No miten menee? Oothan syönyt kaikki hiirulaiset? hymyilin katille, joka kiehnäsi jalkojani puristen hiljaa. Nappasin sen syliini ja toin Riesan mukanani hakemaan Dantelle satulaa ja suitsia, mutta kun silitykset loppuivat, häipyi kolli käsistäni takaisin nukkumaan. Naureskellen kasasin Danten kaikki varusteet käsiini ja palasin käytävälle.

Kaivoin repustani juuri ostamani vaaleanvioletin riimusetin ja Dantelle jutellen avasin karsinan oven. Hapan naama katseli minua, mutta siististi antoi sujuttaa riimun päähänsä ja kävelyttää käytävälle kiinnitettäväksi. Ehdin jo ajatella, että Dante olisi leppynyt ja tottunut seuraani, mutta heti ensimmäisen harjan lähestyessä ruunan sysimustaa kaulaa se viskaisi päänsä ylös vihamielisesti ja vilautti hampaitansa.
- Anna jo olla, nyt on Dante ystävänpäivä! toruin suurta mustaa ja jatkoin määrätietoisesti harjaamista. Sisällä majaillut ruuna oli luonnollisesti hyvinkin puhdas, eikä sitä tarvinnut kauaa harjata. Varustus sujui vain normaalia hieman haastavammin, mutta onnekseni sain satulankin vauhdikkaasti selkään. Kun olimme Danten kanssa valmiita, kirjoitin satulahuoneen oveen vielä lapun, jossa kerroin olevani maastossa ja lähtöajan ja talutin Danten ulos lumipyryyn.

Ruuna hörisi iloisesti kävellessämme löysin ohjin paksussa lumihangessa avoimella polulla, enkä minäkään jaksanut mistään huolehtia. Istuin rennosti ja annoin Danten kulkea omaa tahtiaan, vaikka se meinasikin olla lähemmäs ravia tietyin väliajoin. Kun olin itsekin jäätymässä, pyysin ruunan siihen tuttuun ja turvalliseen raviin, jonka aikana saimme kumpikin huohottaa oikein urakalla. Lyhyissä pätkissä otetut ravit kyllä innostivat Dantea kulkemaan vielä reippaammin ja ruuna pörisi iloisesti herkeämättä. En voinut itsekkään olla nauramatta, kun pirteä talvipäivä ja vielä pirteämpi elefantti allani olivat niin iloisia!

Kun pääsimme suuremmalle aukealle ja lumisateen hellitettyä uskalsin ravata Danten kanssa ratsastusluvalla merkityllä pellolla muutaman kierroksen ennen laukkapyyntöä. Sakeassa lumisateessa oli hieman haastava nähdä eteen, mutta hiljainen pelto antoi meille rauhan laukata kaksistaan. Yritin pitää Dantea hallitussa, kootussa laukassa, mutta päätin luovuttaa ja löysätä ohjaa, kun lumesta innostunut Dante ei malttanut olla siivosti. Ruuna otti pitkiä, kevyitä askeleita ja nousin itse satulasta hieman ylös. Spurtin aikana mieleeni tuli kuva Dantesta laukkaradalla joukon kärkenä ja naurahdin.
- Kyllä sä kaikki voittaisit, kehuin ruunaa pidättäessäni sen ravin kautta käyntiin. Vaihdoimme pellon keskeltä suuntaa ja pyysin Danten takaisin raviin.

Kun ruuna alkoi kulkea jo hieman rennommin, jatkoimme matkaa toiselle polulle, joka kiertäisi tallin eteen. Tuuhea kuusisto peitti taivaan yllämme ja lumisade hellitti hieman. Valoisassa maastossa pysäytin Danten ja kaivoin sille pari porkkananpalaa taskustani.
- Hyvää ystävänpäivää, rakas musta!

Palatessamme tallin pihaan lannistuin hieman, sillä olisin voinut kävellä Danten kanssa vaikka kolme päivää tässä kelissä, mutta suuri mustakin alkoi kylmyä. Minun yllätyksekseni Dante ei yrittänyt murhata minua laskeutuessani satulasta tallin oven edessä. Lumisade oli lakannut melkein kokonaan, vain muutama lumihiutale leijaili meidän päällemme auringon kurkistaessa paksun pilvipeitteen takaa. Nyt jos koskaan oli hyvin valokuvamainen hetki, ja säälin sitä, että Ossi oli jättänyt itsensä vielä kotiin, varmasti kätensä kanssa hieman peloissaan.

Tallissa purin ruunan hiljakseen varusteistaan ja kuivailin nuokkuvaa Dantea pyyhkeellä. Se hörisi hiljaa ja ainoana protestina kosketteluuni ruuna piti korviaan kiinni niskassaan. Arnika joutui itse jopa pysähtymään ja ihmettelemään märkää ruunaa, joka antoi minun hoitaa itseään kaikessa rauhassa.
- Johan on. Ystävänpäivän ihme, hän sanoi hiljaisessa tallissa ja me kumpikin nauroimme.
- Ehkä se on ihme, jouduin myöntämään.
- Hyvää ystävänpäivää, Aina, Arnika hymyili ja lähti tallista.
- Hyvää ystävänpäivää, huusin hänen peräänsä.



________________________________
(21.03.16) Arnikan kommentti: Ihanan tunnelmallinen ystävänpäivä! :) Ja aivan huippua päästä seuraamaan, kuinka vähitellen kierrät suuren mustan synkeän mörönsydämen pikkurillisi ympärille - niin tulee vielä tapahtumaan, sano minun sanoneen! Mynttitilisi karttui jälleen 20 myntillä. Ja oikein hyvää ystävänpäivää näin vähän jälkijunassa vielä kertaalleen!
♥ Svartbergs Dante 26.09.15 --> ♥

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » Pe Helmi 26, 2016 5:33 pm

Ja tää mahdollisesti moniosainen, todennäköisesti kaksiosainen tarina oli tarkotus lähettää tällä viikolla, joten ollaan ihan aikataulussa! //

Nousin jo aurinkoiseen aamuun kello kahdeksalta, kun kerrankin oli loma. Inka ja Ella tervehtivät minua vain rummuttamalla sohvan selkänojaa hännillään ja suukotin kumpaakin karvakuonoa otsalle matkallani keittiöön. Ossi oli selvästi jo lenkittänyt ja ruokkinut koirat, sillä kaksikko ei juossut tuli hännän alla paikalle, kun rupesin keittämään kahvia. Miestä itseään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Juotuani aamukahvit ja syötyäni suhteellisen tuhdin aamupalan vedin vaivalloisesti ratsastushousut jalkaan, mutten viitsinyt edes vaihtaa yöpaitaa pois collegepaidan alta. Jo keväinen tunnelma sai minutkin hilpeämmäksi ja vetäessäni päälle ohuempaa tallitakkiani.
- Noniin lapset, mennääs! innostin koirat sohvalta mukaani ja pian perässäni kulkikin jo ylimääräiset kahdeksan jalkaa. Nappasin eteisen pöydältä pussillisen valmiiksi pilkottuja porkkanoita Dantelle ja hihnat koirille, vaikka tiesin, ettei jo muutaman kuukauden ikäinen Ella, sitä enää tarvitsisi. Pentu seurasi eläkeikää lähentelevää Inkaa kuin hai laivaa niin kotona kuin ulkona. Monet pennut kasvattanut Inka ei siitä ikinä hätkähtänyt, vaan jäi nykyisin jopa odottamaan pientä ystäväänsä, jos Ella meinasi jäädä jälkeen.

Astuessani ovesta ulos säikähdimme kaikki portailla selkä ovea päin seisovaa Ossin pituista miestä, joka ei kyllä Ossi ollut. Hän käännähti äkkinäisesti ja tunnistin hänet nopeasti: Otto.
- Hei, Aina, hän tervehti hymyillen ja melkein loikkasin häneen kiinni.
- Mitä ihmettä, eikö sun pitänyt olla vielä Kanadassa? kysyin hämmästellen Ossin isoveljeltä, joka oli alun perin minut ja Ossin yhteen saattanut. Kolmikymppinen mies vain kohautti olkiaan ja kertoi löytämästään hevosesta, joka pitikin tuoda Suomeen mahdollisimman pian.
- Ja siellä oli kyllä kylmempi kun täällä, hän nauroi.
- Mutta oikeasti etsin Ossia. Mies ei ole vastannut mun viesteihin pitkään aikaan ja rupesin ihmettelemään.
- Kyllä se kotona on ollut. Oli vielä aamullakin, vastasin hieman hämmästellen. Ossi vastasi aina aivan innoissaan veljensä viesteihin.

Koirat pyörivät jo levottomina jaloissani, kun yritimme Oton kanssa vuoron perään soittaa Ossin perään. Välissä ehdin laittamaan Arnikalle viestiä myöhästymisestä, mutta tallinomistaja vain harmitteli enemmän Ossia. ”Löytäkäähän se pian!”, oli hän kirjoittanut. Otto oli jo pienessä paniikissa ja yleensä niin rauhallinen mies hermostutti minutkin – ei Ossi myöskään ole koskaan jättänyt vastaamatta näin moneen soittoon minulta.
- Eiköhän se jossain kohtia soittele. Lähde sinä sinne tallille ja mä käyn vaikka lenkillä, Otto ehdotti huokaisten, tummia hiuksiaan sukien.
- Tule ihmeessä mukaan, jatketaan soittelua.

En suostunut kävelemään metsää pitkin, vaan ajoimme hiljakseen Ohtojärven kaduilla, jos Ossi vaikka näyttäytyisikin. Inka ja Ella katselivat takapenkiltä tuulilasista ulos ja myös karvaiset matkakumppanimme alkoivat hermostumaan – eikö eläimet ymmärtäneetkin aika hyvin, jos jotain kamalaa oli tapahtunut? En tietenkään halunnut myöntää, että Ossille olisi jotain käynyt. Halusin toivoa, että hän olisi kunnossa, mutta meidän automme oli kadonnut pihasta. Pelko pääsi päähäni, ja alkoi maalata kauhukuvia. Yritin saada ne pois.

Otto pysäytti auton hieman surkeana Repolanmäen pihaan ja astui kanssani ulos. Ossista ei näkynyt jälkeäkään, ja pelko söi sisintämme. Arnika kipitti vauhdikkaasti luoksemme ja oli varmasti kysymässä tilannetta, kunnes katsoin häntä silmiin.
- Voi ystävä, kyllä Ossi jossain on, hän pahoitteli ja halasi minua lyhyesti. Otto esittäytyi melkein samaan tyyliin, kuin Ossi aikoinaan ja tunsin sisimmissäni piston. Missä helvetissä se mies lymysi.

Arnika otti puhelimeni ja lupasi yrittää saada Oton kanssa yhteyttä Ossiin, minun olisi pitänyt keskittyä Danteen. ”Se on vaan hyvä ajatella muuta. Ossi on kunnossa,” Arnika oli sanonut. Ja olin pelonsekaisin tuntein häntä uskonut. Hain satulahuoneesta Danten suitset ja harjat, aamuiset ajatukset rankemmasta koulutreenistä oli nyt siirtynyt ilman satulaa hömpöttelyyn. Tärisin jännityksestä, mutta ymmärsin, ettei Danten kanssa mistään tulisi mitään, jos jatkaisin hermoilua. Ruuna veisi komennon minulta hetkessä.

Kun minulla oli kaikki kasassa ja olin saanut Danten komennettua käytävälle, uskalsin aloittaa. Näin tallin ulko-ovesta, kuinka Otto ja Arnika vuorotellen tekstasivat ja soittivat Ossille. Muille ystäville taikka sukulaisille emme vielä kertoneet. Ei häneen yhteyttä saisi, jos kaikki soittaisivat samaan aikaan. Ajatuksieni herpaantuessa Dante iski hampaansa takkini helmaan ja riuhtaisi. Vaikka olin hämilläni ja sekaisin, ei se estänyt minua ärähtämästä suurelle mustalle. Harjasin ruunan hieman hajamielisesti ja suitsin sen pikaisesti, jonka jälkeen painoin kypärän päähäni ja hengitin syvään. Kävellessäni tallin ovista Arnika ja Otto kulkivat vierelläni maneesiin ja jatkoivat hiljaista yhteydenottoa.

Itkin Danten selässä hiljaa, kun oli kulunut jo kaksi tuntia ensimmäisestä soitosta. Kyynelten valuessa kasvoiltani paksuun kaulahuiviini pyysin Danten rentoon raviin ja yritin mukautua suureen askeleeseen. Dante oli selvästi huomannut oloni ja käyttäytyi hieman kummallisesti. Ruuna kulki hitaammin kuin ennen, muttei kuitenkaan silminnähden. Sen vain tunsi. En uskaltanut laukata ruunalla, mutta taivuttelin sitä mahdollisimman huolellisesti, kuin mielentilassani pystyin. Tärisin pelosta ja huolesta aivan silminnähden.

Olin ratsastanut reilun tunnin, kun Otto hihkaisi.
- Ossi, helvetti, voi herraisä me ollaan oltu huolissamme! hän ärisi, mutta pian vetäytyi hyvin hiljaiseksi.
- Olen Otto Honkanen. Kyllä, isoveli. A-aamulla hän oli ollut vi-vielä kotona, Oton ääni murtui. Pysäytin Danten maneesin katsomon viereen heidän kohdalleen ja huomasin Oton itkevän. Katsahdin Arnikaan ja me molemmat murruimme. Pyysin hiljaa puhelimeni takaisin ja kehotin Arnikaa poistumaan.
- Sinulla on kokonainen talli, me kerrotaan kyllä mitä on käynyt, yritin ehdottaa, mutta Arnika ei lähtenyt. Laskeuduin Danten selästä ja komensin kiukkuista ruunaa.
- Nyt ei Dante ole hyvä aika.
Otto puhui yhä puhelimessa, ääni vain kuiskauksena ja kyyneleet virtasivat jatkuvina puroina hänen kasvoillaan. Itkin itsekin, vaikken tiennyt miksi. Otto kiitti puhelimeen ja laski sen hiljaa korvaltaan. Hän kiipesi Arnikan kanssa maneesin puolelle ja ojensin Danten Arnikan käsiin. Otto kattoi minua hetken silmiin, jonka jälkeen halasi minua tiukkaan.
- Se oli poliisiasemalta. Ossin puhelin oli jäänyt jollekin ylikulkusillalle.



________________________________
(21.03.16) Arnikan kommentti: Voi hirvitys! Mitä ihmettä on tapahtunut? Toivon todella, että Ossi löytyy hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, ja äkkiä sittenkin! Ymmärrän täysin, että ajatuksesi olivat toisaalla tällä hoitokerralla. Mynttitilillesi rompsahti taas 20 mynttiä, mikä tosin lienee aika laiha lohtu tällaisessa tilanteessa. Nyt vain toivotaan että se mies ilmaantuu äkkiä jostakin...
♥ Svartbergs Dante 26.09.15 --> ♥

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » La Touko 21, 2016 7:51 pm

Nyt vihdoinkin sain tän valmiiksi!

Muutama viikko oli jo kulunut, eikä Ossista ollut kuulunut mitään. Eikä ihme, sillä hänen puhelimensa oli olohuoneemme sohvapöydällä, jossa se oli seissyt jo kauan. Pidin sen ladattuna aina varmuuden vuoksi, jos Ossi vaikka soittaisi ja kertoisi olevansa kunnossa.

Muutaman viikon aikana en ollut käynyt edes töissä, saatikka tallilla. Onneksi työnantajani ja Arnika ymmärsivät hyvin miksen jaksanut nousta sohvalta. Otto Honkanen oli vienyt koirat mukanaan, sillä en luottanut jaksamiseeni ja pelkäsin, että koirat eivät saisi tarpeeksi liikuntaa. Oli hiljaista.

Maatessani sohvalla mietin asioita läpi. Ossista oli kuulunut viimeksi helmikuun 26. ja nyt oli jo toukokuu.
- Sehän on sitten enemmän kuin muutama viikko, kuiskasin hiljaiseen asuntoon. Nousin hitaasti istumaan ja yritin muistella milloin olin syönyt.
- Otto oli täällä toissapäivänä, eli joskus silloin. Voisin käydä kaupassa, puhuin itsekseni. Vaihdoin yöpukuni rentoihin housuihin ja pakkasin laukkuuni lompakon ja puhelimeni – sekä Ossin puhelimen. Sitä katsoessani kyyneleet nousivat silmiini, mutta minulla ei riittänyt jaksaminen itkemiseen. Itkisin myöhemmin, kunhan saisin syötyä.

En viitsinyt tokkuraisena edes käynnistää autoa, joten vedin jalkaani kulahtaneet ratsastuskengät ja jätin suosiolla takin eteiseen astuessani ulos jo kesäiseen kevätsäähän. Pudotin aurinkolasit otsaltani silmilleni ja lähdin hitaasti kävelemään kohti keskustaa. Naapurimme pysäytti minut pienellä heilutuksella ja hymyllä.
- Hei Aina, onko mitään kuulunut? vanhahko nainen kysyi varovasti pitäen kädestäni kiinni. Naisen harmaantuneet hiukset hohtivat ruskeanhopeisina kirkkaassa auringossa ja hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme. Hymyilin hänelle heikosti pidätellen kyyneleitä.
- Ei valitettavasti.
- Kyllä hänet vielä löydetään, ei pidä luovuttaa, nainen hymyili rohkaisevasti. Kiitin häntä ja vilkuttaen lähdin jatkamaan matkaani.

Matka tuntui väsyneenä pidemmältä ja se piteni entisestään, kun näin katulamppuihin kiinnitettyjä ilmoituksia Ossista. Otto oli käyttänyt vanhaa lomakuvaa, jossa hoikka ja pitkä mies hymyili Brandenburgin portin alla turistirysässä. Tunsin muutaman kyyneleen polttavan poskeani katsellessani ilmoitusta, mutta naurahdin toista kuvaa katsoessani. Seisoimme Ossin kanssa lumihangessa, joka ylettyi minuakin keskivyötärölle ja miehen kasvoilla oli sama iloinen hymy kuin toisessakin kuvassa.
- Voi hemmetti sentään, parasta olla kunnossa.

Kaupassa oli viileä ja se rauhoitti minua suuresti. Lauantairuuhkassa tavaroiden kerääminen oli yleensä hermoja raastavaa, mutta nyt se oli vaan rentouttavaa. Kasasin itselleni vain kaksi pussia ruisleipää ja mehua, ja energiani melkein loppui jo siihen. Maksettuani tavarat ja astuttuani uudestaan ulkoilmaan sain jostain lisää voimaa ja vauhtia kävelyyni ja päätin muuttaa suuntaa kesken reissun. Auringossa oli mukava kävellä ja melkein unohdin jo murheeni, kun keskityin miettimään reittiä Repolanmäkeen. Tekstasin Arnikalle olevani tulossa ja hän vastasi melkein sekunnissa. ”Hienoa! Kiva nähdä taas, Dante odottaakin jo sinua!”

Ei minulla edes mennyt kauaa kävelyssä ja pian haistoin jo sen tutun lannan tuoksun ja kiristin vauhtia viimeiset metrit. Arnika harjasi tallin edustaa ja huomasi minut jo ennen kuin ehdin parkkipaikan toiseen päähän. Hän käveli vastaani ja tervehti minua kevyellä halauksella.
- Hei vaan, siitä on hetki kyllä!
- Onhan siitä kyllä, vastasin hänen hymyynsä hiljaa naurahtaen. Puhelimeni ilmoitti viestistä ja toisestakin, mutta en jaksanut kaivaa sitä laukkuni pohjalta. Kävelin Arnikan kanssa Danten riimu ja naru kädessä tarhoille, jossa hevoset paistattelivat itseään auringossa.
- Voisiko Danten pestä? Ois varmaan hyvä aika keväthuollolle, kysyin Arnikalta sujahtaessani Danten, Smokeyn ja Andruksen tarhaan, jossa kaksi pienempää oli minua vastassa iloisesti hörähdellen.
- Eiköhän sen voi, jos sitä vaikka pihalla huuhtoo, Arnika naureskeli takanani, kun rapsuttelin kevätkarvaansa pudottavia poneja. Vihelsin Dantea ja ruuna nosti päänsä nopeasti. Se jopa tervehti minua hitaalla ja hiljaisella hörähdyksellä, mutta vastaan se ei ainakaan tullut enempää kuin kaksi askelta. Ruuna antoi happamalla katseella itsensä kiinni, eikä yrittänyt edes tappaa tarhakavereitaan kun kuljimme niiden ohitse.

Pääsimme tallin pihaan hitaasti mutta varmasti, vaikka tärisinkin yhä pelosta ja jännityksestä. Dante vaati kuitenkin paljon huomiota ja minun oli pakko unohtaa kaikki hetkeksi. Arnika kehotti jättämään ruunan vaikka pihalle hoitopuomiin kiinni, ja lupasi hakea minulle tarvittavat välineet. Kiitin häntä sitoessani Dantea kiinni ja komentaessani sitä seisomaan paikallaan. Kun ruuna heilutteli korviaan ärtyneesti maata kuopien, keräsin sille kourallisen vihreää.

- Olet ihan hölmö, nauroin, kun tarjottuani kättäni ruunalle se hörähti iloisesti ja kuolasi koko käteni. Pyyhin kuolat ruunan ryntäille ja hymyilin ensimmäistä kertaa viikkoihin todellisesti. Dante katseli hieman epäröivänä, kun Arnika raahasi sen viereen letkun.
- Se vaan esittää, kyllä se tietää mikä letku on eikä se niitä pelkää, Arnika pudisti päätään ja huokaisten rojahti nojaamaan puomin päälle.
- Hitto täällä on kuuma!
- Älä muuta sano, varjostin kasvojani kädelläni ja katselin hieman ympärilleni. Sisimpääni sattui yhä ihan järisyttävästi, mutta uskoin, että en kuitenkaan lopun elämääni voinut jäädä jumiin. Tai sitten voisin jäädä.

Harjattuani suuren mustan melkein läpikotaisesti pyysin Arnikaa käynnistämään veden ja kun letkusta virtasi viileää vettä lämpimään päivään nostin sen käsiini ja rupesin huuhtelemaan Dantea. Ruuna hätkähti, kun vesinoro osui sen kaulaan, mutta heti ärähdettyäni se rauhoittui ja ärtyneesti heitteli vaan päätään. Kun Dante oli läpimärkä kaulasta hännäntyveen, Arnika sulki hanan ja ihastelimme hetken mustana kiiltävää mutrusuuta.

- Ihan kuin vastavahattu sporttiauto! Arnika kommentoi ja liityin hänen nauruunsa. Kaavin ylimääräiset vedet Dantesta hikiviilalla ja kastelin ruunan harjan. Kuuntelin toisella korvalla, kun Arnika kertoi mitä tallissa oli tapahtunut sinä aikana, kun olin maannut kotona peläten tulevaa. Kävin päässäni samalla kaikkea, mitä muistin siitä päivästä, kun heräsin ilman Ossia. Ravistin ajatukset pois ja selvittäessäni Danten sotkeutunutta ja takkuista harjaa päätin kuunnella Arnikaa tosissani.
- Eikä täällä.. ei kai sen enempää ole tapahtunut, hän hymyili lopulta ja näin hänen kasvoillaan sen saman varovaisen ilmeen. Puhelimeni soi jo toiseen kertaan, mutta en älynnyt sitä kunnes Arnika mainitsi asian.
- En halua nostaa sun toiveitas, mutta se voi olla Ossista, hän ehdotti ja pyynnöstäni kaivoi puhelimen laukustani.

--

Istuin alas jykevän toimistopöydän ääreen Arnikan pitäessä kättään olkapäälläni. Kuulin jonkun puhuvan edessäni, mutta en saanut nostettua katsettani lattiasta. Kyyneleet eivät enää nousseet silmiini. Arnika puhui jäykästi ja vastasi kaikkeen mitä tiesi, kun en itse kyennyt.

Asunto tuntui jotenkin kylmemmältä. Otto oli tuonut koirat takaisin ja istuuduin sohvalle Ellan viereen. Koira huomasi, että oloni oli normaalia huonompi ja se kävi makuulle puoliksi päälleni. Silitin ilmeettömänä koiran turkkia, ja kuuntelin hiljaisuutta. Mikään ei tulisi olemaan enää ikinä kuten ennen. Ei Arnika ainakaan ollut väärässä, kun oli ehdottanut puhelun olevan Ossista.



________________________________
(29.05.16) Arnikan kommentti: (Hui, hyytävä käänne! Tekstisi on jälleen kerran sujuvaa ja sitä lukee mielellään. Tämänkertaisesta meni suorastaan kauhunväristyksiä pitkin selkäpiitä... Mynttitilisi karttui jälleen 20 myntillä. Vastailen sähköpostiisi heti seuraavaksi!)
♥ Svartbergs Dante 26.09.15 --> ♥

Aina Honkanen
Viestit: 18
Liittynyt: La Syys 26, 2015 9:40 am
Paikkakunta: Ohtojärvi

Re: Danten hoitopäiväkirja

Viesti Kirjoittaja Aina Honkanen » Ke Maalis 29, 2017 10:54 pm

Noniin, vihdoinkin bäk in bisnes! //

Suunnilleen vuosi Ossin poismenon jälkeen uskalsin ottaa puhelimen käteen ja soittaa Arnikalle. Sekin vaati paljon, istuin keittiön pöydällä pyjamassani, isoksi kasvanut Ella jaloissani. Inkan olin luovuttanut Otolle kaveriksi ja paljon muutakin oli ehtinyt muuttua. Autot oli myyty ja niiden tilalle olin ostanut joltain amikselta suoraan BMW:n, ihan vain sen takia, että Ossi olisi rakastanut sitä autoa. Muuten olin yrittänyt unohtaa miehen kokonaan.

-Ööh, moi! Sori, kun musta ei ole kuulunut mitään hetkeen, aloitin keskustelun hieman jäykästi. Arnika naurahti ja kuulin hänen vetävän jonkun tuolin alleen.
- Hei vain, mitenkä menee? Toivottavasti hyvin, koska muuten tulee noottia!
- Oikeastaan hyvin. Tuli vaan tossa eilen illalla mieleen, että mitäpä jos tulisin tänään käymään tallilla? Kysyin toiveikkaasti, samalla hieman ajatuksettomasti Ellaa silitellen. Kuulin Arnikan äänessä innostusta, kun hän lupasi varata minulle ja Dantelle tarpeeksi aikaa – ja pitihän Arnikankin päästä kuulemaan kaikkea!

Ajomatkat uudella autolla tuntuivat kieltämättä helpommilta, kun tiesin, ettei mies ollut koskaan edes autoa nähnyt taikka siihen koskenut. Mazdaa en voinut edes katsoa itkemättä. Ellaa oli katsonut minua hyvin pettyneenä kun jätin sen kotiin, mutta tällä kertaa kaikki keskittyminen saisi olla Dantessa. Olin vaihtanut kuluneet yövaatteet sinisiin ratsastushousuihin ja mustaan huppariin, ja olin ajatuksissani ottanut ratsastuskypäränkin mukaan.
- Saa nähdä, mutisin itsekseni kääntyessäni Repolanmäen pihaan. Rupesin kuitenkin automaattisesti hymyilemään nähdessäni Arnikan istuvan Emman kanssa autonsa konepellillä ja naurahdin pitkästä aikaa jopa ääneen. En edes ehtinyt astua autosta ulos, kun naiset lähtivät kiiruhtaen vastaan ja ehdin nousta juuri ja juuri seisomaan kun hautauduin ryhmähaliin.
- Tervetuloa takaisin!

Melkein itkin, kun älysin, että minusta ja Ossista välitettiin myös Repolanmäessä, mutta hillitsin itseni. Arnikalla oli kädessään riimunnaru, jonka tiesin heti kuuluvan Dantelle – eipä tallissa moni muu omannut vaaleanvioletteja varusteita.
- Ai sillä on vieläkin näin miehikkäät varusteet!
- No, sähän ne valitsit, Emma nauroi. Lähdimme kolmistaan kohti tallia, mutta Emma joutui lähtemään varsinaisesti talliin, kun taas minä ja Arnika jatkoimme matkaamme tarhoille. Musta ruuna nuokkui tarhassa silmät kiinni ja turpa maata hipoen, paistatellen kevätauringossa. Andrus ja Smokey olivat tarhan portilla vastassa ja suukotin kumpaakin ponia naamalle.
- Teitäkin on ollut ikävä, älkää huoliko, nauroin poneille ja hetken niitä rapsuteltuani lähdimme kolmistaan tarhan perimmäiseen nurkkaan, jossa maailman komein hevonen seisoi yksinään. Viheltäessäni sille sen melkein hörössä olleet korvat painautuivat niskaan ja Dante avasi silmänsä ja – yllätys yllätys – mulkoili minua pistävästi. Puhuessani sille ääneen sen korvat kumminkin heilahtivat eteenpäin ja se hörähti hiljaa ja tunsin kyyneleiden valuvan poskillani. Ojensin käteni hitaasti hevosen kaulalle päästyäni sen viereen ja Dante antoi minun silittää itseään.
- Anteeks, että olin unohtanut sut.

Pääsimme tarhalta talliin yllättävän sulavasti, mitä nyt ruuna ”säikähti” kottikärryjä ja hyppäsi sivusuunnassa melkein suoraan päälleni, mutta varsinaisia ongelmia ei ollut. Arnika toi meille Danten harjalaatikon ja aloitin puunaamisen. Ruuna oli ihan omaan tapaansa happaman oloinen ja se eilutteli päätään mihin sattui, melkein osuen viereisen karsinan oveen turvallaan. Komensin ruunaa, mutta huomasin että uskottavuuteni oli ehkä Danten suhteen laskenut roimasti taukoni aikana. Ruuna jatkoi pelleilyä ja kun karjaisin sille kolmannen kerran lopettamisesta, se uskoi. Harjaus sujui muuten hyvin, yritin saada sen vauhdikkaasti ohi. Kun olin saanut ruunan harjattua ja kaviotkin putsattua, pyysin Arnikaa tulemaan kanssamme kentälle. Hän toi pyynnöstäni myös suitset ja varusti ruunan samalla kun kävin hakemassa autosta kypäräni.

Nousin jakkaralta tumman ruunan satulattomaan selkään ja annoin sen käyskennellä pistävässä auringonpaisteessa omaan tahtiinsa. Ruuna köpötteli verkkaisesti eteenpäin ja juttelin samalla Arnikan kanssa kaikesta mitä vuodessa ehtiikään tapahtua, vaikka Arnika oli muutaman kerran tullut käymään kahvilla ihan hyvää hyvyyttään. Piiiiitkien alkukäyntien jälkeen kokosin ohjaa hieman käsiini ja pyysin Dantelta ravia. Kiljahdin, koska olin unohtanut ravin koon kokonaan ja jouduin pyytämään sen heti pois. Nauroimme Arnikan kanssa niin lujaan ääneen, että tallista tuli porukkaa kurkkimaan, että mitähän hittoa nyt taas. Keräsin itseni hihitellen ja Danten ilmeestä päätellen nyt oli pakko saada oikeasti ravattua. Tarkistin ryhtini, keräsin ohjat uudelleen ja istuin tiukasti Danten selässä, kun se nosti ravin.
-Milloinhan viimeeks tää istuminen on vaatinut näin paljon lihastyötä? kysyin naureskellen Arnikalta, joka kehui menoa, vaikka minusta se tuntui vain pelkältä ravilta – toisaalta hyvin vapauttavalta.

-MIKSI MULLE EI SANOTTU MITÄÄN? kuului tallin pihalta ja pian kentälle saapui Mari. Nainen vilkutti minulle iloisesti ja käveli Arnikan viereen seuraamaan menoa.
- Mulle ei kerrottu, että oot taas täällä! Muuten olisin tietty heti tullut moikkaamaan, hän sanoi hymyillen ja katsoi Arnikaa vähän pistävästi.
- Eei oo mun vika ettet nähny! Arnika nauroi ja minä annoin Dantelle täysin pitkät ohjat.
- Mutta hienoa, että tulit. Dantea ei ole oikeastaan kukaan muu nyt meidän lisäksi hoidellut, se taisi tympääntyä aika pahasti, Mari naureskeli.
- Noniin, anna mennä vaan, jatka, me ei häiritä, naiset sanoivat melkein yhteen ääneen ja päätin totella. Kun ruuna oli mielestäni saanut kävellä tarpeeksi pitkät välikäynnit, pyysin siltä laukkaa ravin kautta. Dante nosti ison, mutta hyvin rauhallisen laukan ja mieleni teki taas itkeä. Tuntui samaan aikaan hyvältä, koska allani oli maailman hienoin hevonen ja samalla pahalta, koska olin unohtanut hevosen yli vuodeksi.

Lopetin vain muutaman laukkapätkän jälkeen, kun Dante pörisi innokkaasti, kun se sai laukata löysästi kaula pitkänä. Nauroin Arnikan jutuille samalla kun pyyhin kyyneleitä naamaltani, onneksi nainen ymmärsi olla kysymättä mitään. Kaipa näytin ihan tarpeeksi onnelliselta. Halasin ruunan kaulaa lujaa ja kuulin sen tuhahtavan tympääntyneenä. Superpitkien loppukäyntien jälkeen liu’uin alas Danten selästä ja halasin sitä uudelleen. Tällä kertaa se heilautti päänsä jalkaani kohti, mutta ehdin komentaa sitä ajoissa.
- Ei hellyydenosoituksia, ellei se johda johonkin laukkatehtävään!

Hoidin ruunan pikaisesti tarhauskuntoon, koska se ei olisi jaksanut haikeita harjauksiani niin pitkään kuin olisin sen tarvinnut jaksavan. Onneksi hevosta saisi tulla hoitelemaan sitten kun taas huvittaa, tai niin Arnika ainakin oli sanonut. Heitin ruunalle viilenevää iltaa vasten fleeceloimen selkään ja talutin sen mahdollisimman hitaasti tarhalle. Jouduin lahjomaan sitä herkuilla ettei se olisi keulinut päälleni, mutta lahjominenkin on parempi kuin ei mitään. Päästin ruunan johtamaan diktatuuriaan Andruksen ja Smokeyn seuraan ja jäin hetkeksi katselemaan poikia violetin iltataivaan alle. Hetken mielijohteesta kiipesin kuitenkin portin välistä tarhaan ja vihelsin Danten luokseni. Kun se älysi saavansa herkkuja, sen korvat nousivat pystyyn ja sain katsella sitä kaikessa rauhassa lähietäisyydeltä lumoavassa kevätillassa. Olisipa joku nyt ollut kameran kanssa, huomasin ajattelevani. Ajatukseni katkesi, kun Smokey tunki turpansa taskuuni.
- Hei! Pitää pyytää kauniisti, nauroin ja annoin poneillekin muutaman herkun ennen lähtöäni.

Kävelin kuitenkin tallin läpi, heitin heipat Emmalle ja Marille ja muille, ja kiitin Arnikaa siitä, että Dante oli jätetty tavallaan minun nimiini hoidettavaksi.
- Ei se mitään. Kunhan tuet vielä uudelleen, hän hymyili lempeästi.



________________________________
(03.04.17) Arnikan kommentti: Tervetuloa takaisin! Dantekin on varmasti kaivannut sinua, vaikka eihän se mitään tietenkään myönnä. Danten ravista selviytymiselle näin pitkän tauon jälkeen pitäisi melkein olla oma ansiomerkkinsä, pahus kun ei ole. Sen sijaan olet enää yhden hoitokertomuksen päässä kiiltelevästä Ahkera hoitaja -pronssimerkistä, eikä 1. vuosi Repolanmäessä -merkkikään ole kaukana. ;)

Taukosi aikana olen jatkanut hoitajasysteemin kehittelyä, ja kaikki muutokset eivät vielä näy Repolanmäen sivuilla saakka. Laitan sinulle vaikka jonkun koosteen tässä kohtapuoliin sähköpostitse. Mynttitilisi on karttunut taas 20 myntillä. Toivoa sopii, että tallikauppaan ilmestyy pian ties mimmoista tavaraa hamstrattavaksi!

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa